Tämä ei ole loppu

 

  Heippa taas! Ja kyllä. Olen kuvannut Kaksosten tarinaan uuden osan. Tämä ei kuitenkaan ole loppu vielä. Tämä on uusi alku. Olen aikeissa kirjoittaa ja kuvata heistä vielä tarinoita sitten joskus myöhemmin kun tämä tarina loppuu. Jollei jatkuvaa kuvatarinaa niin ainakin yksiosaisia tarinoita on tulossa.

  Surettaa kun tää mun tarina on tulossa jossain vaiheessa valmiiksi. Tän tarinan kanssa on ollut niin hauskaa. Mun on nyt pakko sanoa se. Mä rakastan tätä tarinaa niin paljon. Tää on ollut parasta mitä oon vähän aikaan tehnyt nukkejen kanssa. Rakastan mun kaksosia. He ovat inspiroineet ja antaneet mulle niin paljon iloa.

  Mietin vieläkin tätä kirjoittaessa että pystynkö tosiaan siihen. Siis siihen kun joskus tääkin tarina täytyy lopettaa. Se tuntuu niin lopulliselta.

  Kaksosten tarinassa on koko ajan ollut sellainen tunnelma josta pidän. Nää kaksoset kuvastaa mua kaikkein eniten. Tulee tätä tarinaa niin ikävä. Mutta vannon sen etten tule koskaan unohtamaan miten ihanaa tätä oli kuvata ja kirjoittaa. Enkä tasan lopeta tätä tähän.

  Jatkan siis tätä tarinaa vieläkin. Mutta jossain vaiheessa mulla on edessä se tilanne että joudun lopettamaan tämän. Se harmittaa.

  Nyt sain siis idean joka lohduttaa mua nyt niin suuresti. Aion tehdä uuden kuvatarina sarjan jossa nää kaksoset seikkailee. Vähän niinkuin telkkarisarjoissakin voi olla monta kautta. Hyvä minä. Nyt on parempi mieli.

  Joten. Oletteko valmiit? Nyt tulee Kaksosten tarinan uusi osa. Kiitos että olette seuranneet tätä tarinaa tänne asti! Sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka rakas tää tarina on mulle.

Kuvatarina: Varastettu lapsi

Olipa kerran nainen ja mies, pariskunta joka ei voinut saada omia lapsia. Silti nainen halusi olla äiti.

16 vuotta sitten nainen näki vauvan vaunut erään omakotitalon pihalla. Kaksi toisiinsa tarrautunutta kaksostyttöä uinuivat hiljaa vaunuissa vierekkäin. Kateus hiipi naisen mieleen ja sydämeen. Jollakin oli se mitä hän halusi enemmän kuin mitään muuta. Ja vielä kaksi. Nainen katseli hetken ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hiljaa nainen hiipi rattaiden luokse. Ja sitten hän teki jotain anteeksiantamatonta. Hän nosti toisen tytöistä syliinsä erottaen hänet siskostaan. Sitten nainen juoksi tiehensä jättäen toisen vauvan huutamaan yksin vaunuihin.

Nykyaikana ajan ja paikan tuolla puolen

Kaikki on pinkkiä ja hehkuu. Tunne on sanoinkuvaamattoman surrealistinen.

Portaita menee siellä ja täällä.

Marilyn: Minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä joskus ennen.

Anastasia: Se johtuu siitä että olet ollut täällä. Sinä vain pyyhit vahingossa muistisi.

Marilyn: Tiedän. Mutta nyt jokin on toisin. En pelkää enää totuutta.

Anastasia: Se on hyvä. *alkaa kavuta portaita* Tännepäin!

Noin sadan portaan jälkeen

Marilyn: Kuinka monta porrasta vielä? *puuskuttaa*

Anastasia: Ei enää kovin paljoa. *kasvot sulavat hymyntapaiseen* Katso! Tuolla on äitimme! Hän on tullut meitä vastaan.

Ylhäältä laskeutuu kirkas valoa muistuttava henkiolento. Sen puhe on kuin kaunein laulu jonka Marilyn on kuullut.

Marilyn: Äiti?

Jatkuu