Ensimmäinen Taeyang

  Heippa taas! Mulla on tosi yllättäviä uutisia! Mulla on nyt myös yksi Taeyang nukke! Mä oon nukkeillut vuodesta 2022 lähtien ja ollut siinä uskossa, että en tulisi yhtäkään poika nukkea kotiuttamaan. En tiedä mikä Taeyangeissa tökki mutta nyt sellainen istuu vitriinissäni. Hän myös pääsee uuteen kuvatarinaani mukaan. Nimittäin sellainen alkaa tänään. Kyseessä on siis Taeyang Nosferatu ja hänen nimekseen valikoitui Emen. En tiedä mistä nimi mieleeni nousi mutta pidän siitä joten siis Emen. Emen ja Lumikki. Lumikki on siis hänen kaksos sisarensa. Lumikki on myös uusi nukkeni ja hän on Pullip Pere Noel. Omistan nyt siis kaksi Pere Noelia, hups. Mutta minkäs teet kun rakastat jotain tiettyä mallia niin hirmuisesti. Mutta joo. Tän uuden kuvatarinasarjan nimi on Syleillen Universumia. Pitemmittä puheitta, mennäänpä tarinaan.

Luku 1: Tuntematon

  Sinä yönä taivas on tähtikirkas. Sinä yönä jona Emen ja Lumikki päättävät karata kotoa. Ei ole mitään suunnitelmaa. Ei rahaa. Eikä tietoa minne he menisivät. Vain heidän kahden yhteinen sopimus siitä milloin pitäisi juosta. Milloin pitäisi piiloutua. Kävi miten vain he selviäisivät siitä. Kaksin olisi paremmat mahdollisuudet pärjätä. Onneksi heitä on kaksi. Yksin olisi orpo olo.

  Emen pälyilee ympärilleen. Lumikki tekee samoin. Hyvä. Ei ketään. Leirintäalue on lähes tyhjä lukuun ottamatta muutamaa roskista penkovaa lokkia. Hiljaista. Toistaiseksi ei siis hätää. Lumikki Emenin kannoilla päästä hiljaisen helpotuksen huokaisun.

"Shh. Vaikkemme näe ketään täällä voi silti olla joku", Emen sanoo.

"En sanonut mitään", Lumikki sanoo ja laittaa kätensä puuskaan.

"En tarkoittanut sitä", Emen tarkentaa.

"Mitä sitten?" Lumikki tivaa.

"Minulla on ollut jo jonkin aikaa outo olo. Muistatko kun kerroin sinulle muistikatkoksistani?" Emen kysyy.

"Kuinka voisinkaan unohtaa. Puhut niistä koko ajan ja sitä paitsi ne ovat outoja", Lumikki huomauttaa.

"Olen alkanut miettiä sitä että mitä jos karkasimme turhaan? Ehkä vanhempamme eivät olekaan niiden takana? Ehkeivät he olekaan pahoja velhoja", Emen pohtii. Lumikki tulistuu.

"Nytkö aiot palata kotiin heidän luokseen? Ei tule onnistumaan! Olemme tulleet jo näin pitkän matkankin! Emme tasan nyt ala pehmoilla! Älä unohda, että heillä on kuitenkin taikavoimia ja he eivät epäröi käyttää niitä. Lisäksi miten aiot selittää heille nuo hampaasi?" tyttö tiuskii. Emen ymmärtää sisarensa huolen. Hän koskettaa vaivihkaa kulmahampaitaan. Muututtuaan vampyyriksi Emenin elämä oli muuttunut ihan täysin. Hän ei voisi enää koskaan palata vanhaan elämäänsä. Eikä voisi Lumikkikaan nyt kun tyttö tietää veljensä salaisuuden.

  "Olet oikeassa. Emme voi palata enää vanhaan. En vain pääse yli siitä tunteesta, että joku seuraa ja tarkkailee meitä tälläkin hetkellä", Emen myöntää lopulta. Lumikki vetää henkeä ja rauhoittuu. Sitten tyttö istuu aikaisemman sateen kastelemalle märälle nurmikolle.

"Olen aina oikeassa. Onko sinulla pienintäkään ajatusta siitä kuka meitä varjostaa?" hän kysyy. Emen pudistaa päätään.

"Ehkäpä-", Emen aloittaa ja lamaantuu samantien paikoilleen. Hän tuijottaa taivaalle. Lumikki hermostuu.

"Emen! Mikä on?" hän kysyy.

"Emen? Emen vastaa!" Lumikki huhuilee. Emen ei vastaa. Hän tuijottaa sanattomana ja mykistyneenä taivaalla nopeasti liikkuvaa vähän lautasta muistuttavaa kohdetta.

"Oi vau, se näyttää vähän ufolta. Mutta kai se on silti lentokone. Onhan?" Lumikki kysyy.

"Enpä tiedä Lumikki. Taisimme saada vastauksen siihen kysymykseen, että kuka meitä tarkkailee", Emen vastaa.

"Luuletko, että avaruusolennot tarkkailevat meitä?" Lumikki kysyy.

"En luule vaan tiedän. Vaistoan sen. Mennään. Täällä on vaarallista", Emen sanoo ja lähtee liikkeelle. Lumikki säntää pojan perään.

"Mutta mitä ne meistä haluavat? Mehän ollaan ihan tavallisia teinejä. Paitsi, että vanhemmillamme on taikavoimia ja he kaiketi ovat omissa piireissään vaikutusvaltaisia velhoja. Itse asiassa kun nyt mietin niin ei olisi mikään ihme-", Lumikki aloittaa tutun pälpätyksenä jälleen. Emen tuhahtaa. Niin Lumikin tapaista alkaa hölöttää tällaisenakin hetkenä. Puhe kuitenkin katkeaa kuin seinään kun ufo tulee jälleen näkyviin.

"Varo!" Emen huutaa. Ufo kuitenkin kiitää suoraan heidän päänsä yli läheiseen metsään.

  Kuuluu iso räsähdys. Lumikki ja Emen vilkuilevat toisiaan pelokkaina. He tuijottavat metsään.

Oksien raoista siivilöityy kullan keltaista valoa. Kuin olisi päivä eikä yö. Lumikki nielaisee. Emen tuijottaa valoa hermostuneesti.

"E-ei kai meidän tarvitse sentään tarkistaa kävikö alienille pahasti?" Lumikki kysyy arasti. Niin. Ei. Kai. Eihän? Sitä he kumpikin miettivät.

Jatkuu

Merenneito ja delfiinit

 

  Heippa taas! Pitkästä aikaa! Tässä vierähtänyt tovi taas viime postauksesta, hups. On ollut vähän kiireistä tässä kesällä joten pääsin vasta nyt kunnolla Pullipien pariin. Adaran hahmo on muuttunut ja hän on nykyään nimeltään Auremare. Hänen ulkonäkönsä on muuttunut huomattavasti mutta tykkään hänestä nyt vielä enemmän. Mutta mennäänpäs kuviin!

Auremare on tuo turkoosi hiuksinen tytteli.

Kiitos kun luit ja nähdään taas nukkeilun merkeissä niin pian kuin mahdollista!

Kukkia ja keijuja

 

  Heippa taas! Käytiin pari päivää sitten kaupassa hakemassa vähän kauniita tekokukkia nukkekuvausta varten. Sain tänään otettua niistä lumoavia keijukuvia Aurinkoliljasta ja Kuunsillasta. Olen niin innoissani! Tein nuo keijunsiivet itse ja olen niistä tosi ylpeä. Ne näyttävät kuvissa niin kivalta. Mutta mennäänpä nyt itse kuvien pariin.

Tää on mun lempi kuva! Mikä on sun?

Aurinkolilja löysi aarteekseen ametistin. Niin nätti!

Aurinkolilja on niin ihana keijuna että en kestä!

Kiitos kun luette mun blogia! Nähdään taas niin pian kuin on mahdollista!

Sateiset kadut

 

  Heippa taas! Tänään on taphtunut paljon kun aamulla tein taas uuden biisin mun Youtube-kanavalle ja nyt olisi tarkoitus julkaista vielä jatkoa Lasityttöjä-kuvatarinaani. Biisin pääsee kuuntelemaan joko mun Youtube-kanavalta (Lasienkeleitä) tai tän blogin sivupalkista. Mutta mennäänpä kuvatarinaan. Toivottavasti pidätte!

Kuvatarina: Piiloudu

  Marilyn huohotti. Hän ei ollut koskaan juossut niin lujaa. Hän yski. Tuntui kuin hän olisi voinut yskiä keuhkonsa pihalle. Ainakin toisen niistä. Ehkä sittenkin molemmat. Hän yritti tasata hengitystään mutta uusi yskänpuuska yllätti hänet vielä kerran. Siitä huolimatta hän pysytteli sisarensa vauhdissa. Ja kun tämä lopulta pysähtyi Marilyn oli enemmän kuin kiitollinen.

  "Juokset tosi nopeasti", Marilyn heitti. Anastasia vaikutti hajamieliseltä. Kuin hän ei olisi kuunnellut ollenkaan mitä Marilyn oli sanonut.

  "Anastasia?" Marilyn kysyi. Tyttö havahtui viimein.

"Mitä?" hän kysyi.

"Olet jotenkin poissaoleva. Oletko kunnossa?" Marilyn kysyi.

"Tietenkin. Minä vain mietin yhtä juttua", Anastasia sanoi pohdiskellen.

  "Kerro minulle mistä on kyse. Voin toki lukea sen päästäsi yhteytemme avulla mutta en haluaisi joutua tekemään sellaista. Joten ei enää salaisuuksia. Kerro minulle kaikki", Marilyn vaati. Anastasia huokaisi harmistuneena.

"Hyvä on", hän myöntyi.

  Anastasia piti puheessaan pienen tauon ja nielaisi. Sitten hän katsoi Marilyniä.

"Oletko varma, että kestät sen mitä nyt kerron?" Anastasia kysyi.

"Olen vahvempi kuin miltä näyttää. Kestän mitä vain", tyttö vastasi.

"Mitä vain?" Anastasia kysyi kuin vahvitukseksi ja Marilyn nyökkäsi.

  "Ennen kuin kerron mitään sinun kannattaisi ehkä istua alas. Tämä voi järkyttää sinua", Anastasia sanoi. Marilyn ei tiennyt mitä olisi tulossa. Hän ei kuitenkaan ollut omasta mielestään heikko. Hän jäi siis seisomaan. Mitä ikinä se olisikin niin hän kestäisi sen. Minä en ole heikko. En ole lasia, Marilyn sanoi telepaattisesti sisarelleen. Anastasia huokaisi ja kohautti harteitaan. Ihan niin kuin haluat. Tämä kuitenkin saattaa pelottaa sinua, Anastasia vastasi takaisin telepaattisesti.

  He jatkoivat kävelyä. Anastasia alkoi viimein puhua.

"Minä tiedän kuka meitä jahtaa. Tai oikeastaan ketkä", hän aloitti.

  "Kuka se sitten on?" Marilyn kysyi. He pysähtyivät hetkeksi.

"Ne sinun 'vanhempasi'", Anastasia sylkäisi sanat suustaan kuin ne olisivat olleet myrkkyä. Hän piirsi puhuessaan lainausmerkit ilmaan sanan vanhempasi kohdalle.

"Ne sieppaajatko? Mutta karkaamisestani on jo ikuisuus. Miksi he eivät ole jahdanneet minua aiemmin?" Marilyn kysyi epäuskoisena.

  Anastasia tuhahti.

"He ovat itsekkäitä ja haluavat kaiketi siepata sinut uudelleen. Ehkä he kuvittelevat voivansa jatkaa teatteria ja ruveta uudelleen vanhemmiksesi", hän sylkäisi sanat suustaan. Marilyn tuijotti häntä kauhuissaan.

  "Mitä minä voin tehdä?" hän kysyi hiljaa. Kuin kuiskaten. Tätä hän ei ollut odottanut. Jälkeenpäin ajateltuna oli naiivia ajatella, että kaikki olisi nyt ohi ja hän olisi turvassa siskonsa kanssa ja se siitä. Ei. Hänen vanhemmikseen tekeytyneet sieppaajat olivat tuolla jossain ja haluaisivat ehkä kostaa karkaamisen. Hän nyyhkäisi.

"Piiloudu. Meidän on löydettävä portti jumalten maailmaan. Jos piiloudumme sinne niin kukaan ihminen ei voi seurata meitä sinne. Siellä olemme vapaita ja turvassa", Anastasia ehdotti. Se kuulosti Marilynistä varsin järkevältä. Ainoa juttu oli se, että he eivät tienneet oliko porrti auki ja jos oli niin missä se sijaitsisi.

Jatkuu

Artemis

  Heippa taas! Tulipa taas kuvattua nukkeja. Ja jos ihmettelette kuka tämä tummahiuksinen nukkeneito on niin hänen nimensä on Kuunsilta. Hän oli ennen Avalon mutta päätin vaihtaa hänen hahmoaan ja ulkonäköään. Hän on siis Kuunsilta ja hänen meikkinsä on mun omaa käsialaa (jätin kylläkin hänen irtoluomensa stock kuntoisiksi). Olen vasta aloittelija mutta meikki onnistui nyt mielestäni paremmin kuin vuosia sitten. (Joo, ei muistella sitä, heh) Mutta seuraavaksi siis kuvia. Otin siis tänään ulos mukaani Aurinkoliljan ja Kuunsillan.

Tää on ehkä paras kuva Kuunsillasta tähän mennessä.

Aurinkolilja on niin nätti! Hän on tällä hetkellä mun yksi lempinukeista.

Mutta siinäpä kaikki tällä kertaa. Nähdään taas mahdollisimman pian ihanat!