Parantajan kyyneleet

 

  Heippa taas! Adara inspiroi nyt hurjasti! Siis rakastan häntä niin paljon. Hän on ehkä mun yksi kauneimmista nukeista. Olen niin innoissani kun hänestä saa niin upeita kuvia!

  Ja taas, kuten tavallista, postauksen otsikko liittyy yllä olevaan kuvaan. Adara on tuossa olevinaan surullinen koska kaikki kasvit hänen lähimetsästään ovat kuihtuneet pois. Joten, hän yrittää parantaa metsää kyynelillään ja rakkaudellaan luontoa kohtaan. Mulla ei siis ollut kuvatessa valmista ideaa vaan tuo kuva vain ikään kuin syntyi.

  Oli tosi vaikeaa päättää mitä kuvaisi koska mulla on niin paljon ideoita. Päätin ottaa mukaan sellaisia nukkeja joita en ole vähään aikaan kuvannut. Mukaan valikoitui siis Ciel, Adara ja Annabeth.

  Joten tänään olisi luvassa pieni tarinan tynkä siitä mitä Cielille ja Annabethille tapahtui Valkoisen linnun jälkeen. Toivottavasti pidätte tästäkin tarinasta. Olkaapa hyvät.

Kuvatarina: Varoitus

Adara: *kävelee metsässä ajatuksissaan*

Adara: He eivät saa löytää Annabethiä ja Cieliä.

Adara: Oli turhan varomatonta Annabethiltä rakentaa koti näin lähelle heitä. Mutta minkäs sille voi. Ciel ei ole vieläkään kertonut totuutta karkaamisesta.

Adara: Välillä tuntuu kuin olisin sivusta katselija. Itse asiassa taidan ollakin.

Adara: Olen toistaiseksi ainoa joka on perillä kuvioista. Osa meistä kaikista ei edes tiedä toisistaan. Minusta meidän -meidän kaikkien- pitäisi tavata toisemme. Mutta vielä ei ole sen aika.

Adara: Vihollinen luulee olevansa askeleen edellä. Mutta minäpä ehdin ensin.

Samaan aikaan toisaalla.

Ciel: Onpa paljon kauniita kukkia.

Ciel: Oli hyvä idea tulla tänne.

Annabeth: *pitelee käsissään kukkakimppua* Ciel, onko kaikki hyvin? Olet taas vähän omissa maailmoissasi.

Ciel: *kipittää vaimonsa luokse* On. Tietenkin. Anteeksi jos huolestutin.

Annabeth: Hyvä juttu.

Ciel: Jos kerron hänelle mikä mieltäni painaa niin hän vain huolestuisi liikaa.

Annabeth: Noh, menemmekö kotiin?

Ciel: Kerron joskus mutta en vielä… Mennään vain.

Annabeth: Okei. Keitetään teetä ja katsotaan televisiota.

Hetken kuluttua kotona.

Ciel: Siis..MITÄ? Meidän talomme..!

Ciel: Pelkkää pöheikköä! Missä kotimme on!?

Adara: *omahyväisesti* Voitte kiittää minua. Minä olen tämän takana.

Annabeth: *typertyneenä* Vai vielä kiittää? Anna kuulua! Minne veit talomme?

Adara: Hei miksi näytät noin vihaiselta?

Annabeth: Kysytkin vielä.

Adara: Anna kun arvaan. Luulet että tein tämän ilkeyttäni. Kuinka suloista.

Annabeth: Mikä sitten on selityksesi tälle?

Adara: *hymyilee suloisen ivallisesti ja omahyväisesti Cielille* Tämä suloinen pikku vaimosi on tainnut jättää jotain hyvin olennaista kertomatta.

Ciel: *henkäisee*

Annabeth: Kuka sinä olet ja miksi puutut asioihimme?

Adara: Tiedätkö edes miksi Ciel oli koditon ennen kuin tapasitte?

Annabeth: *ottaa askeleen kohti Adaraa* Mitä sinä muka tietäisit Cielin menneisyydestä?

Ciel: Odottakaa! Annabeth, minä selitän! Olen niin pahoillani etten kertonut aiemmin mutta nyt kerron kaiken sinulle.

Adara: Olen joku joka tietää kaiken. *hymyilee pahoittelevasti* Sori pikkuinen, nyt on myöhäistä.

Annabeth: Mitä tarkoitat?

Adara: Tarkoitan että Cielin kamala perhe on pian täällä joten teidän täytyy lähteä täältä ja vähän äkkiä. Paetkaa ennen kuin paikka täyttyy heidän kätyreistään.

Annabeth: *kuiskaa Cielille vilkuillen epäluuloisena Adaraa* Onko perheesi niin kamala? Ciel?

Ciel: *nieleskelee pelon sekaisia kyyneliä eikä saa sanaa suustaan joten nyökkää*

Adara: Paetkaa kun vielä voitte.

Annabeth: Ciel… Meidän on mentävä.

Adara: Fiksu päätös.

Jatkuu

//Tästä tulee sittenkin kuvatarinasarja!