Moi taas! Olipa tänään ihana päivä kun sain sähköpostiin blogiani koskevan ilmoituksen. Olen nimittäin saanut ihka ensimmäisen kommentin! Ja nyt lukijoita on jo 2! Mitä ihmettä? Kiitos kun tykkäätte mun blogista! Olen tosi kiitollinen ja otettu!
Mitä siis tänään postaan? Katsotaanpa. Luvassa olisi kuvatarinan seitsemäs osa. Sitä ennen haluan kertoa vähän jotain Adarasta. Hän on siis kököttänyt mun vitriinissä ilkiten alasti(raukkaparka) ja nyt vasta olen eilen saanut valmiiksi tuon ihanan vaaleanpunaisen tyllihameen. Nyt neiti ei ole siis enää nakuna joten päätin räpsiä hänestä kuvia ja luvassa on siis ensimmäinen kuvatarinan pätkä jossa hän esiintyy. Pääsin myös ekaa kertaa kunnolla leikkimään kuvanmuokkausohjelmalla(käytän siis picsart-sovellusta). Mutta pitemmittä löpinöittä päästän teidät kuvatarinan kimppuun!
Kuvatarina: Yksin
Olen yksinäinen. Vaikka tiedän sen olevan lajini varjopuolia en silti voi vain hyväksyä sitä. Kaipaan seuraa. Kaipaan rakkautta. Olen elänyt yksin pienen ikuisuuden. Ihmiselle se on pitkä aika. Minulle se on kuin silmänräpäys. Silti yksinäisyys tuottaa minulle tuskaa.
Miksi jumalattaren rooli on näin yksinäistä? Kaipaan elämääni jatkuvasti värejä. Kaipaan hersyvää naurua, helliä sanoja ja ruusunpunaisia linssejä. Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sitä ei kukaan jumalten maailmassa ymmärrä. Tai ehkä ymmärtävät mutta he eivät osaa sanoa minulle oikeita sanoja.
Joka tapauksessa en kaipaa heidän sääliään. En kaipaa ällöttävän tekokilttejä korulauseita. Tahdon jotain aitoa. Jotain muuta kuin tämän. Tiesin että minun oli lähdettävä. Jos sitä mitä etsin ei ole täällä, pitäisi laskeutua maan päälle ihmisten joukkoon etsimään sitä.
Adara: *kuuntelee kuiskauksia eri todellisuuksista* Mitä sanoitte? Minunko pitäisi matkustaa välitilan läpi jos haluan ihmisten maailmaan?
Adara: Siitä tulee vaarallista. Ei niinkään minulle vaan ihmisille. He kun ovat niin kovin hauraita ja helppoja menemään rikki. Siitä huolimatta minun on mentävä.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti