Öinen kirjasto

 

  Heippa taas! Täytyy sanoa että nukkeinnostusta olisi vaikka muille jakaa. Silti tänään saatte vähän lyhyemmän postauksen. Olen (haukotus) tosi väsynyt. En vaan saanut viime yönä oikein unta. Nukuin vain kolme tuntia.

  Täytyy silti sanoa että olin aika vahva kun jaksoin olla hereillä koko päivän ja touhuta yhtä jos toista. Olen aivan älyttömän innoissani. Tein tänään vähän löytöjä netistä. Ne eivät liity mitenkään Pullipeihin mutta pakko hehkuttaa silti. Olen etsinyt näitä juttuja jo aikas kauan ja nyt sellaiset sitten löysin melko halvalla vieläpä.

  Ne liittyvät mun yhteen toiseen keräilyharrastukseen. Keräilen lähinnä nukkeja ja leluja mutta myös muita juttuja. En juurikaan ole täällä blogin puolella kertonut niistä mutta nytpä kerroin.

  Nyt mennäänkin jo itse kuvatarinan uuteen osaan. Kyseessä on Likasateen uusi osa. Toivottavasti pidätte!

Kuvatarina: Pelkäätkö kummituksia?

Kello käy viittä yli viisi illalla.

Kruanke: *rikkoakseen tilassa vallinneen hiljaisuuden* Uskotko sinä kuoleman jälkeiseen elämään Larissa?

Larissa: *istuu sohvalla* Riippuu vähän… Kai. Kuinka niin?

Kruanke: Sitten voin kertoa sinulle… Minä pystyn keskustelemaan henkien kanssa.

Larissa: Ai niin kuin… Kuolleiden?

Kruanke: Niin.

Kruanke: Minä pystyn näkemään ja kuulemaan heidät. Pystyn myös näkemään ennalta jos joku kuolee.

Larissa: Aika pelottavaa minusta. Eikö sinua pelota?

Kruanke: Ei.

Larissa: Hetkinen… Jos sinä näet niitä… Niin onko täällä kuinka paljon porukkaa meidän lisäksemme?

Kruanke: Tällä hetkellä on vain minun äitini.

Larissa: Hui. Onhan hän hyväntahtoinen?

Kruanke: Äitini on vähän niin kuin minun suojelusenkelini tai henkioppaani.

Kruanke: *istuutuu Larissan viereen sohvalle*

Larissa: Mielenkiintoista. *katselee ympärilleen* Missä hän on?

Kruanke: Vain banshee pystyy näkemään henkiä.

Larissa: Banshee? Sekö sinä olet?

Kruanke: Kyllä. Ja äitini oli myös. Se menee suvussa.

Larissa: Asiasta toiseen. Kanssasi on helppo puhua. Tuntuu kuin olisimme tunteneet aina.

Kruanke: Minusta tuntuu samalta.

Larissa: Joten…Nähdäänkö huomenna?

Jatkuu

Sininen liekki

 

  Heippa taas! On ollut taas kaikenlaista niin en ole ehtinyt hirveästi olla nukkejen parissa. Mutta tänään sentään olen ehtinyt tehdä nukkejuttuja.

  Arvatkaa mitä? Larissa on saanut viimeinkin lopullisen ulkonäkönsä. Tänään aamulla postinkantaja toi paketin jossa oli Larissan uusi peruukki. Jippii! Larissa on nyt valmis.

  Päädyin sitten pitämään Larissan vanhan hahmon koska se sopii hänelle niin hyvin. Larissakin on siis puolijumalatar niin kuin aika moni mun nukkejen hahmoista on. Tänään pääsette näkemään häntä lisää kuvatarinan muodossa.

  Kyllä vain. Kuvasin uuden osan kuvatarinaani nimeltään Likasade. Toivon taas että aherrukseni palkitaan ja pidätte tästäkin osasta. Mutta mennäänpä itse tarinan pariin!

Kuvatarina: Olemme kaikki outoja

Kruanke: Kuule äiti.

”Mitä nyt lapseni?”

Kruanke: Hiphei! Sinä puhut minulle normaalisti. Piti vain odottaa pieni ikuisuus. *nauraa heleästi*

”Shh. Joku katselee meitä. Emme ole kaksin.”

Kruanke: *kääntyy katsomaan ympärilleen* Mutta… *katsoo pitkään* En minä näe ketään.

”Siellä hän on. Hän tarkkailee meitä. Katsoo tälläkin hetkellä.”

Kruanke: Jos täällä on joku niin pystyn aistimaan hänet voimillani. *virittää aistinsa ja tutkii ympärillä olevaa yliluonnollisilla voimillaan*

”Ole varovainen lapseni. Emme tiedä mitä hän aikoo. Hän voi olla vaarallinen.”

Kruanke: Ei hätää minä tiedän mitä minä teen.

Larissa: *kompuroi hieman puun takana kun aistii voimakasta energiaa* E-eikä- *lause katkeaa kun tajuaa Kruanken nähneen hänet*

Kruanke: *kuiskaa äidilleen* Ei hätää. Hän on vain utelias. Voimani kertoi sen minulle. Voimani eivät petä.

Larissa: *hämmentyneenä* He-hei! Hei vaan!

Kruanke: *katsoo tyttöä* Kuka sinä olet?

Larissa: Minä…

Larissa: Minä olen Larissa.

Larissa: Olen pahoillani että tarkkailin. Hei sitten! *kääntyy lähteäkseen mutta pysähtyy kuullessaan mitä Kruanke sanoo*

Kruanke: Seis. Et voi lähteä noin vain. Sinun täytyy kertoa miksi teit niin.

Larissa: Totta puhuen… Näin sinut yhtenä toisena päivänä täällä puhumassa. Luulin sinun puhuvan itseksesi. Pidin sinua outona. Anteeksi. Olin täällä jälleen kävelyllä ja sitten näin taas sinut. Puhumassa jollekin. Minun olisi kuulunut jättää sinut tänne ja jatkaa matkaa mutta olin liian utelias. Halusin tietää mistä sinä puhut ja kenen kanssa. Voi ei, anteeksi, tämä on todella noloa!

Kruanke: No? Saitko vastauksesi?

Larissa: Tavallaan sain. Tunsin sinusta lähtevän voimakkaan energian. Et ole ihminen. Mutta en ole minäkään. Olemme kaikki yhtä outoja. Minusta oudon tekevät nämä silmäni ja nämä taikavoimani jotka isäni sanojen mukaan olen perinyt äidiltäni. Minä olen puolijumalatar. Mikä sinä olet?

Jatkuu

Öinen hiippailija

 

  Heippa taas! Olin eilen tosi kipeä niin en oikein päässyt ulos kuvaamaan. Tuon yllä olevan kuvan olen muokannut oikein urakalla sillä tuo kuva on otettu mun omassa makuuhuoneessa. Kori nuken päässä on kylläkin ihan aito.

  Kyllä. Kori on viimeinkin valmis. Pääsen siis joku päivä tässä jatkamaan Kahlittua kuningatarta. Ja vaikka olin tosi kipeä eilen niin tänään vointi oli sen verran parempi että pääsin ulos kuvaamaan. 

  Mutta nyt päästän teidät lukemaan kuvatarinaa. Tänään julkaisen uuden osan Kantajaa. Toivottavasti pidätte tästäkin osasta. Olkaapa hyvät.

Kuvatarina: Piilossa

*pusikko kahisee*

Daisy: *huohottaa* En ole ikinä juossut näin lujaa…!

Daisy: En uskalla katsoa.. Menivätkö he?

Avery: En tiedä.

Avery: Luulen että reitti on nyt selvä.

Daisy: Mikä helpotus… *koittaa tasata hengitystä*

Avery: Oletko kunnossa?

Daisy: Olen minä. Hengästyin vain vähän.

Avery: Hyvä juttu. Noniin.. Jatketaan etsintöjä.

Daisy: Mitä? Noin vain?

Avery: Pääsimme sentään Mystic Hillsiin. Enää ei voi perääntyä. Se koru on löydettävä.

Daisy: Siitä ei tule helppoa. Tunnen sen luissani.

Avery: Kuka sanoi sen olevan helppoa? Tule.

Toisaalla samaan aikaan.

Marilyn: *kävelee metsässä* Jonnekin tännepäin he menivät.

Marilyn: Minne he oikein menivät?

Marilyn: Ei näy missään.

Marilyn: Voisiko olla että kadotimme heidät?

Marilyn: Emme löydä heitä. Mitä me teemme? Ihminen Mystic Hillissä aiheuttaa kaaoksen jos tieto leviää. Olen huolissani. Olen huolissani siitä mitä Averylle käy jos joku puolijumalista näkee hänet. Hän voi joutua pahoihin ongelmiin.

Anastasia: Se ei oikeastaan ole meidän vastuullamme.

Anastasia: Avery itse päätti karata. Hän itse päätti olla luottamatta meihin.

Marilyn: Mutta se on minun syyni. En antanut hänelle aihetta luottaa minuun. Ensin pelottelin häntä ruusuilla ja sitten vielä sanoin sellaista… En itsekään luottaisi itseeni jos olisin Avery.

Anastasia: Mitä sinä sanoit hänelle?

Anastasia: *katsoo siskoaan odottavaisena* No? Kerrohan mikä pelästytti hänet noin pahasti?

Marilyn: Sanoin hänelle olevani jumalatar ja että voin luoda tyhjästä mitä vain.

Anastasia: Ja tuo se siis oli mikä hänet pelästytti?

Marilyn: Niin.

Anastasia: Hän kai muisti vielä sen kun loit tyhjästä kauniit ruususi.

Marilyn: Sinä käskit kovistella heitä. Enkä arvannut että tässä kävisi näin. Olen hurjan pahoillani. Tämä kaikki meni ihan metsään.

Anastasia: Hei kuule, ei hätää. Löydämme heidät, selitämme tilanteen heille ja sitten keksimme keinon palauttaa heidät takaisin ihmisten maailmaan. Helppoa.

Marilyn: Mutta..

Anastasia: Ei muttia. Etsitään heidät.

Marilyn: Okei.

Jatkuu

Mansikkakesä

 

  Heippa taas! Tänään halusin muokata jotain oikein kesäistä. Mikäs sen kesäisempää kuin mansikat! Tällä kertaa tälläinen yksinkertainen kuvaidea ja toteutus. Joten tässä teille Melody syömässä mansikoita.

  Kävin tänään myös kuvaamassa Kantajaan uuden osan! Olen niin iloinen että tämä tarina etenee. Ennen kuin kuitenkaan päästän teidät lukemaan tarinaa niin on ihan pakko näyttää mitä uutta ihanaa nukketaloni on saanut.

  Eikö näytäkin ihanalta? Eräs tuttuni rakensi tuon kirjahyllyn ja kirjat. Tuo kello on myös ihan käsintehty. Sen teki eräs toinen tuttuni. Saatiin myös idea että ”hei viimeistellään nuo kirjat”. Joten jokaisen kirjan selkään kirjoitettiin nimi. Nimet ovat minun keksimiäni. Suosikkini on Syleillen Universumia -niminen kirja. Se kirja kuuluu Adaralle. Adara on yön jumalatar tarinassani.

  Mutta nyt itse tarinaan. Tarinoita on aina niin hauskaa kirjoittaa. Toivottavasti pidätte tästäkin osasta. Tässä tulee, olkaapa hyvät!

Kuvatarina: Ei mitään

Marilyn: *ryntää ulos talosta*

Anastasia: *kuulee askeleita selkänsä takaa*

Anastasia: Tulit takaisin.

Anastasia: Noh saitko heidät puhumaan? Mitä he kertoivat?

Marilyn: *avaa suunsa vastatakseen mutta Anastasia ehtii ensin*

Anastasia: Tai älä. Anna kun arvaan. He eivät puhuneet edes sinulle.

Marilyn: Olen pahoillani.

Anastasia: Ei se sinun vikasi ole. Älä pienennä itseäsi.

Marilyn: *pyöräyttää silmiään itsevarmasti* En minä pienennä itseäni. Olen oikeasti halkeamassa uteliaisuudesta.

Anastasia: Tunnen myös jotain muuta. Olet vihainen heille.

Marilyn: Olen vihainen koska epäonnistuin. *pitää tauon puheissaan* Haluan oikeasti tietää mitä he tekevät täällä. Haluan tietää sen kaiken. Mutta… He eivät puhu. Eivät kerro mitään. Kai sinä ymmärrät? Kai sinuakin sentään edes vähän kiinnostaa se mitä he salaavat meiltä? Heillä voi olla vaikka jotain pahoja aikeita.

Anastasia: Jos niin on niin siitä me otamme selvää.

Anastasia: Pitää vain keksiä jokin suunnitelma…

Marilyn ja Anastasia: *kuulevat kun takaovi paiskautuu kiinni* *sen jälkeen kuulevat kun joku tai jotkut juoksevat kuin viimeistä päivää*

Anastasia: Hemmetti!

Jatkuu