Heippa taas! Ajattelin taas pitkästä aikaa julkaista kuvatarinaa mun nukeista. Tää on Lasityttöjä-kuvatarinan kolmas luku. Toivottavasti pidätte!
Kuvatarina: Suru
Synkkä tunnelma tuntuu laskeutuneen pysyvästi Anastasian lapsuuden kotiin. Hänestä tuntuu kuin hän ei voisi ymmärtää tapahtunutta. Hän muistaa sen kuin eilisen. Sen kun hän vuosi sitten lähti kotoa kertomatta isälleen. Hän teki sen perheen vuoksi. Tai niin hän kokee.
Isä oli kasvattanut hänet hyvin. Isä oli kasvattanut hänet sankariksi. Ja sellaisena tyttö aikoo pysyä. Sankarina.
Anastasia rutistaa isältä lapsena saatua pehmolelua tiukasti rintaansa vasten. Hän puree huultaan jottei itkisi. Minä en ole heikko. Minun täytyy olla vahva ja rohkea. Jotta voin olla mahdollisimman hyvä sisko Marilynille. Sitä isä olisi halunnut, hän ajattelee. Sitten oveen koputetaan.
Heidän mieltensä välissä oleva verho vedetään sivuun. Saanko tulla sisään? Älä piiloudu minulta. Ei nyt. Ei varsinkaan tässä tilanteessa, siskon sanat kaikuvat Anastasian mieleen. Anastasia huokaisee raskaasti. Tule sisään, hän vastaa telepaattisesti. Sitten ovi aukeaa narahtaen.
Anastasia kuivaa kyyneleensä nopeasti paidan hihaan ennen kuin kääntyy katsomaan siskoaan itkusta punaisin silmin.
”Hei”, hän sanoo yrittäen kuulostaa omalta itseltään. Hänen äänensä on hento kuin kuiskaus.
”Hei”, Marilyn vastaa.
Sitten Marilyn vetää syvään henkeä ja päättää sanoa sen mitä on halunnut sanoa jo useiden päivien ajan.
”Älä yritä esittää minulle muuta kuin mitä oikeasti tunnet! Sinulla on ikävä isäämme ja saa olla! Ymmärrätkö?” hän kysyy. Anastasia vain kohauttaa olkiaan.
”Anastasia puhu minulle”, Marilyn määrää. Kun tyttö ei vastaa hän kysyy:
”Saanko sitten istua viereesi?”
Anastasia kohauttaa jälleen olkiaan. Marilyn istuu tämän viereen.
”Kuule. Huoneesi on tosi viihtyisä. Sisustitko tämän itse vai auttoiko joku?” Marilyn kysyy yrittäen piristää sisartaan.
”Isä”, Anastasia sanoo hiljaa.
”Aivan”, Marilyn sanoo ymmärtävästi. Osuin ehkä arkaan paikkaan kysymykselläni, hän ajattelee.
Hetken tytöt ovat hiljaa. Sitten Anastasia päättää ryhdistäytyä. Hän rutistaa nallea vielä viimeisen kerran.
”Ei hätää. Olen ihan kunnossa. En aio olla vihannes enää kovin kauaa”, Anastasia toteaa totuttuun tuttuun sarkastiseen sävyyn.
”Et ole vihannes! Sinä järkytyit vain. Et tiennyt isän kuolleen sillä aikaa kun etsit minua. Tiedätkö isämme olisi varmasti ylpeä sinusta”, Marilyn selittää.
”Mutta et saanut tavata edes häntä”, Anastasia sanoo surullisena. Hän painaa päänsä alas surullisesti. Marilyn katsoo häntä hetken hiljaa.
”En ehkä saanut tavata häntä. Hän kuitenkin elää yhä sinun kauttasi”, tyttö sanoo. Anastasia katsoo häntä hieman yllättyneenä.
”Miten niin?” Anastasia kysyy.
”Sinun muistosi, höhlä. Hän elää muistoissasi ja me jaamme telepaattisen yhteyden. Voin nähdä häntä niin paljon kuin haluan. Sinun muistoistasi”, Marilyn sanoo ja hymyilee siskolleen ymmärtävästi. Anastasia on hetken hiljaa.
”Tiedätkö mitä? Olet oikeassa”, hän sanoo lopulta. Sitten hän nousee seisomaan.
”Tule. Mennään etsimään äiti. Tarvitsemme hänen apuaan”, hän vielä lisää.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti