Lisää tarinaa taas

 

  Heippa taas! Koska intoa riittää niin päätin julkaista vielä tänään toisen osan Lasityttöjä-kuvatarina sarjaani. Tein muuten Youtubeen taas pitkästä aikaa videota. Kanavani nimi on nykyään Lasienkeleitä. Joten löytyy sillä. Mennäänpä nyt tarinan pariin.

Kuvatarina: Isä

  ”Isä! Tulin kotiin! Et ikinä usko kenet toin mukanani”, Anastasia huudahtaa hilpeästi ja astuu sisälle olohuoneeseen. Marilyn seuraa häntä. Hyvin pian he tajuavat ettei ketään ole kotona. Marilyn vilkuilee uteliaasti ympärilleen. Jokin saa kuitenkin hänet hämmentyneeksi.

”Tuota…Eikö tämä ole sinustakin sotkuinen? Tarkoitan… Tarkoitan siis, että eikö tämä näytä sinustakin melko hylätyltä?” hän kysyy. Anastasia tirskahtaa.

”Isä ei ole koskaan osannut siivota. Arvaapa mitä. Minä olen se joka aina siivosi tätä läävää. Tervetuloa matalaan majaani”, hän heittää sarkastisesti.

  Marilyn istuutuu sohvalle. Hän sipaisee sormellaan sen pintaa. Onpa pölyinen, tyttö pohtii. Samaan aikaan Anastasia tutkailee jääkaappia.

”Kamala nälkä eikä jääkaapissa ole kuin valo. Isä on varmaankin kaupassa”, hän päivittelee ääneen. Niin. Ehkä hän on. Mutta miten minusta tuntuu kuin tässä talossa ei olisi asuttu pitkään aikaan. Eikä kyse ole vain parista viikosta. Eikä edes kuukausista, Marilyn ajattelee. Jokin talossa puistattaa häntä. Hän päättää ottaa asian puheeksi sisarensa kanssa sillä tällä hetkellä tämä ei näytä kuuntelevan hänen ajatuksiaan.

”Tiedätkö mitä? Olen niin innoissani! Isä takuulla tulee kohta ja näkee sinut. Ja kun hän näkee sinut, meistä tulee taas perhe. Eikö olekin hienoa vai mitä?” Anastasia kysyy. Hän on haljeta innosta ja Marilyn tuntee sen myös telepaattisesti.

  Anastasia istuu Marilynin viereen sohvalle. Hetken he ovat hiljaa. Marilyn on ajatuksissaan. Jokin kaihertaa hänen mieltään. ”Missä isä on?” Se on kysymys jonka hän haluaisi kysyä. Hän ei kuitenkaan tahdo särkeä toivoa. Ja kuka tietää? Ehkäpä isä tulisi. Ehkä. Ehkä hän on jo oven takana kauppakassien kanssa kuten Anastasia ajattelee.

  Lopulta Marilyn ei voi olla enää hiljaa. Hän katsoo mietteliäänä siskoaan.

”Alkaa olla jo ilta. Olemme odottaneet koko päivän. Hän ei ole tullut. Missä isä on?” hän kysyy.

”Kyllä hän tulee. Odota”, tyttö vastaa.

”Oletko varma?” Marilyn kysyy.

”Mmh..” Anastasia vain mutisee hiljaa.

”Anastasia. Tämä paikka näyttää asumattomalta. Kaikki on yltä päältä pölyssä. Näyttää kuin täällä ei olisi asuttu ainakaan pariin vuoteen”, Marilyn sanoo.

”Johan minä sanoin ettei isä osaa siivota”, Anastasia vain toteaa.

  Tunnit kuluvat. Kun on jo lähes yö, Marilyn huomaa sanomalehden pöydällä. 

”Mikä tuo on?” hän ihmettelee. Hän kurottaa kättään sitä kohti mutta Anastasia ehtii ensin.

”Ei hemmetti”, Anastasia henkäisee yllättyneenä.

”Mitä nyt?” Marilyn kysyy.

”Tiedätkö mitä tässä lukee?” Anastasia kysyy vakavana.

”’Hyvää joulua?’”, Marilyn kysyy. Hän osoittaa sormellaan lehden kantta.

”Ei kun toisella puolella”, Anastasia sanoo.

”Aaa”, Marilyn vastaa nolona.

  Anastasian kädet tärisevät järkytyksestä hänen lukiessaan lehteä.

”Mitä nyt? Mitä siinä lukee?” Marilyn utelee.

”Ei mitä vaan kuka. Sehän on hän”, Anastasia henkäisee suorastaan kauhuissaan.

”Kuka?” Marilyn kysyy.

”Isä! Hän on kuollut! Tässä on hänen kuolinilmoituksensa! Hän kuoli kaksi kuukautta sitten”, Anastasia sanoo ääni täristen.

”Mitä? Oletko ihan varma, että se on hän?” Marilyn kysyy.

”Olen. Tässä on hänen kuvansa”, Anastasia sanoo järkytyksestä sekaisin. Hän näyttää kuvaa Marilynille.

  Sitten Anastasia hautaa kasvonsa käsiinsä ja alkaa itkeä. Hän itkee ensin hiljaa. Sitten sydäntä särkevän lohduttomasti.

  Marilyn tuntee siskonsa surun heidän jakaman yhteytensä kautta. Hän näkee välähdyksiä tytön muistoista. Isä opettamassa kuusivuotiasta Anastasiaa pyöräilemään. Isä kuuntelemassa tuntikausia kun Anastasialla on ollut vaikea tilanne koulussa. Marilyn näkee ne kaikki. Ja hän ymmärtää täysin. Mitä ikinä tapahtuikin. Mitä tahansa. Heidän isänsä oli aina paikalla. Hän oli hyvä isä ja Marilyn tuntee suurta surua ettei hän saanut tutustua häneen.

  Marilyn katsoo hiljaa Anastasiaa. Hän ymmärtää. Hän ei vain ole varma mitä hänen tulisi nyt tehdä. Hän muistelee mitä hän on oppinut elämänsä aikana itkevistä ihmisistä. Ihminen tai puolijumalatar. Kaikilla on tunne-elämä. Pohtiessaan sitä Marilyn alkaa nähdä Anastasian tavallisena tyttönä joka kaipaa lohtua. Ei yliluonnollisena olentona vaan siskona.

  ”Anastasia”, Marilyn sanoo ääni täynnä ymmärrystä. Toinen vain jatkaa itkemistä.

”Olen orpo!” Anastasia itkee.

  Varoittamatta Marilyn kietoo kätensä lohduttavasti Anastasian ympärille. Anastasia vain nyyhkyttää.

”Et sinä ole orpo. Sinulla on vielä äiti. Ja minut”, Marilyn sanoo.

”Mutta”, Anastasia aloittaa mutta hiljenee.

”Shh. Ei hätää. Isäsi ei ole poissa. Ei kokonaan. Hän jatkaa elämää muistoissasi. Hän on aina siellä kun tarvitset häntä”, Marilyn sanoo.

”Niin. Olet kai oikeassa. En ole ajatellut asiaa”, Anastasia saa sanotuksi.

”Hyvä. Tässä”, Marilyn sanoo ja kaivaa takkinsa taskusta nenäliinan jotta toinen voi niistää nenänsä ja kuivata silmänsä. Anastasia ottaa paperin kiitollisena vastaan.

”Nyt meidän täytyy löytää äiti. Tule”, Marilyn kehottaa.

Jatkuu