Ulkoilua nukkejen kanssa

 

  Heippa taas! Kävin tänään vähän kuvailemassa. Tänään mukaan tarttuivat mun kaksoset, Marilyn ja Anastasia. Siitä on pitkä aika kun viimeksi heitä kuvasin ja täytyy sanoa että olen iloinen. Aina kun tuntuu ettei jaksa kuvata niin nämä siskokset saavat mun pään käännettyä. Heidän kuvaamisensa on yhtä aikaa sekä voimaannuttavaa että keino purkaa luovuutta. Olen niin iloinen että omistan heidät.

  Mutta mitäpä muuta tänään? Päätin tehdä heistä vähän kuvatarinaa. Vähän eri tyylillä tosin. Ajattelin alkaa tekemään kuvatarinoita sellaisina kunnon teksteinä koska sellainen viehättää itseäni tällä hetkellä enemmän. Joten toivottavasti pidätte näistä ja seuraatte jatkossakin mun nukkeilua. Mennään nyt itse tarinaan. Tämän kuvatarina sarjan nimi on Lasityttöjä. Tämä on ensimmäinen luku.

Kuvatarina: Aaveita

  ”Mitä sinä haluat näyttää?” Marilyn utelee. Hän ei vieläkään tiedä minne sisko on häntä viemässä. Hän seisahtuu aloilleen.

”Hei?” hän yrittää uudelleen. Turhaan. Sisar on omissa maailmoissaan.

”Olen tosissani. Haluan tietää”, Marilyn sanoo painokkaasti. Se saa Anastasian hätkähtämään hereille ajatuksistaan.

Tyttö vilkaisee häntä olkansa yli. Hän näyttää vakavalta. Lähes kalpealta. Se saa Marilynin huolestumaan. Se ei ole tyypillistä Anastasiaa. Hän on aikeissa avata suunsa mutta Anastasia ehtii ensin:

”Näet kohta.”

Marilyn kurtistaa kulmiaan. Näet kohta? Eikö muuta? Miksi hän ei kerro minulle, tyttö ajattelee harmistuneena.

  Anastasia pysähtyy. Hän kääntyy ympäri. Hetken he ovat hiljaa. Ihan hiljaa.

”Tiedän mitä ajattelet ja tämä ei ole sitä miltä näyttää”, tyttö sanoo lopulta. Marilyn tukahduttaa kuivakan naurahduksen.

”Miltä tämän sitten tulisi näyttää?” hän kysyy haastavasti. Sitten siristää silmiään epäilevästi.

”Sinä et kerro minulle kaikkea”, hän toteaa hivenen ärtyneesti.

”Jestas Marilyn. En yksinkertaisesti voi kertoa sinulle. Vielä. Se pilaisi yllätyksen suoman edun. Luota vain minuun”, Anastasia sanoo huvittuneesti pienen hymyn kera. He jatkavat kävelyä.

  Yhtäkkiä Marilyn pysähtyy. Hän vetää syvään henkeä.

”Minähän tunnen tämän paikan”, hän saa sanottua. Hän ei ymmärrä. Hän voisi vannoa ettei ole siellä koskaan ollut.

”Minä…”, hän aloittaa mutta vaikenee.

”Tiedätkö mitä. Tämä oli huono idea. Et ole valmis tähän. Tullaan joskus toiste ja-”, Anastasia aloittaa mutta Marilyn keskeyttää hänet.

”Miten minä tunnen tämän paikan? Miten? Kaikki tuntuu tutulta. Joka soluni huutaa että olen ollut täällä. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Eihän?” tyttö kysyy.

”Katso rauhassa. Kyllä se vielä muistuu mieleen”, Anastasia sanoo hiljaa. Marilyn tuijottaa edessään kohoavaa rivitaloa. Se on punainen ja rakennettu tiilestä. Siinä on musta peltikatto ja pihalla kasvaa omenapuu. Koko hänen olemuksensa kuiskii hänelle että hän on asunut siinä talossa.

  ”Voisiko… Voisiko olla, että olen jälleensyntynyt?” Marilyn kysyy. Hän ei voi lakata tuijottamasta taloa. Anastasia pudistelee päätään.

”Aika kaukaa haettua. Jumaluudet eivät jälleensynny”, hän toteaa. Sitten hän hymyilee hivenen sarkastisesti.

”Arvaa vielä”, hän kehottaa.

”Toit minut tänne ihmisten maailmaan syystä. Tämän paikan on oltava tärkeä. Joka soluni väittää, että paikka ei ole vain tärkeä. Olen asunut täällä”, Marilyn sanoo.

”Niin olet”, Anastasia toteaa. Marilyn vilkaisee häntä yllättyneenä.

”Se oli paras arvauksesi. Nyt kerron sinulle. Tämä on isämme talo. Isämme oli ihminen. Hän asui tässä rivitalossa. Juuri tässä. Tämä on se paikka jossa vietin lapsuuteni. Tämä on se piha jossa leikin yksin kun ei ollut sinua. Ja tämä. Tämä on se paikka. Se piha jossa nukuit tyytyväisenä rattaissa kunnes se nainen sieppasi sinut”, Anastasia kertoo. Marilyn tuijottaa häntä yllättyneenä.

”Mutta… Olin vasta kahden kuukauden ikäinen vauva. Miten voin muistaa?” hän kysyy.

”Kuuntele solujasi. Et ole ihminen vaan puolijumalatar. Muistisi on erilainen. Muistat asioita joita tavallinen ihminen ei voi muistaa”, sisko muistuttaa.

  Marilyn vetää syvään henkeä. Hän tuijottaa taloa. Se näyttää koko ajan tutummalta. Samaan aikaan hänen silmänsä kimaltavat kyyneleistä.

”En voi uskoa, että minulle tehtiin näin. Olit takuulla tosi yksinäinen. En ollut kanssasi”, hän sanoo hiljaa ääni väristen kyynelistä.

”Itse asiassa sinä olit. Olet edelleenkin”, Anastasia huomauttaa.

”Tarkoitatko telepatiaa?” Marilyn kysyy.

”Ehkäpä. Älä huoli. Muistat pian kaiken. Kaikki palautuu pikkuhiljaa”, sisko selittää. Marilyn pyyhkii kyyneleensä ja Anastasia sanoo:

”Muistat pian kaiken. Ihan kaiken. Ja siitä saattaa tulla rumaa. Uskon kuitenkin että selviät siitä.”

Jatkuu