Kuvatarinan aika

 

  Heippa taas! Pitkästä aikaa taas blogijuttuja! Mitä teille kuuluu? Jouluun on enää vähän aikaa! Odotan niin innolla joulua että en meinaa pysyä nahoissani.

  Kuvasin teille tänään vähän tarinaa Emmasta ja Kristiinasta. Kyseessä on yksiosainen tarina siitä, että Emma-raukka itkee ja kiltti ja ihana Kristiina-suojelusenkeli yrittää lohduttaa häntä jottei hän itkisi. Askartelin itse tuon minikokoisen talouspaperirullan teipistä ja talouspaperista. Kuvista tuli mielestäni hienoja ja olen niihin hyvin tyytyväinen. Mutta nyt itse tarinaan.

Kuvatarina: Kyynelten vanki

  Emma tuijotti eteensä itkusta sumein silmin. Kristiina istui hänen vieressään. Hänen enkelinsä. Emmasta tuntui pahalta vaikka hän ei ollutkaan täysin yksin. Kristiina oli hänen kanssaan eikä ollut menossa minnekään. Emma nyyhkäisi.

  Aika ajoin oli niitä päiviä. Vuorotellen surua. Vuorotellen iloa. Joskus Emmasta tuntui että hän saattoi kohota kattoon. Tänään ei kuitenkaan ollut se päivä. Ei mitään positiivista. Emmasta tuntui ettei hän ollut itkenyt näin paljon koskaan.

  Kristiina istui hiljaa Emman vieressä. Hän ei pakottanut tyttöä puhumaan. Hän vain oli. Hän ymmärsi Emmaa eikä ymmärtämiseen tarvittu sanoja. Vuosien patoutunut suru purkautui nyt. Nyt. Nyt oli se hetki.

  Emma niisti nenänsä ja kuivasi kyyneleitään. Kristiina ojensi hänelle lisää paperia.

”Kiitos”, tyttö sanoi hiljaa ja otti paperin kiitollisena vastaan.

”Eipä mitään”, Kristiina vastasi.

  ”Luuletko, että olemme nyt turvassa? Kaiken sen jälkeen. Pelkään, että he löytävät meidät”, Emma kuiskasi kyyneltensä lomassa.

”Ei hätää. Tämä on turvallinen paikka. Jos he tulevat niin selviydymme kuten aina”, Kristiina vastasi tyynesti.

”Mutta-”, Emma aloitti. Kristiina keskeytti hänet.

”Unohdat nyt kenen kanssa olet pakomatkalla. En ole ihminen Emma”, Kristiina muistutti.

  Emma kuivasi ahkerasti kyyneleitään. Kristiina repäisi talouspaperirullasta uuden arkin paperia. Emma mietti hiljaa hetken Kristiinan sanoja.

  ”Sitä paitsi. Meillä on tehtävä. Älä unohda sitä. Emme vieläkään tiedä voimistani mitään. Tai siitä miksi Asta jätti tämän kaiken meidän harteillemme. On aika ottaa selvää siitä”, Kristiina sanoi.

  ”Totta. Olet oikeassa”, Emma vastasi.

  ”Mutta en voi tälle mitään. Olen liian surullinen. En tiedä onko minusta selvittämään sitä”, tyttö jatkoi ja repäisi uuden arkin paperia.

”Ei hätää. Ei kai sillä niin kiire ole. Mietin vain sitä mitä hän kertoi meille. Jos se mitä hän sanoi on totta niin meidän täytyy ottaa asioita selville. Selvisimme loppuun saakka. Mitä nyt tapahtuu? Alkaako kaikki alusta? Tuleeko tälle koskaan loppua? Jatkuuko tämä?” Kristiina hetteli ilmaan kysymyksiä pohtien samalla ankarasti.

  ”Toivottavasti ei. Mutta sen vain tiedän, että siitä tulee rankkaa mitä se sitten tulee olemaankaan. Ja olet oikeassa. Meidän täytyy ottaa siitä silti selvää”, Emma sanoi ja kuivasi vielä viimeisen kyyneleensä.

Loppu