Joulunukkeja!

  Heippa taas ja hyvää joulua kaikille jotka sitä juhlistavat! Sain tänä vuonna paljon ihania joululahjoja, mm. kaksi uutta nukkea! Toinen heistä on Ellory (Pullip Kiyomi Mint Ice Cream) joka on tuossa yllä olevassa kuvassa ja toinen on Saffron (Pullip Nanette) jonka näette kohta. He ovat niin suloiset. Mennäänpä kuviin.

Nähdään taas!

Tyttö ja viulu

 

  Heippa taas! Jouluun on enää pari päivää! Uskomattoman nopeasti on tämä aika kyllä mennyt. Mutta arvatkaapa mitä. Mä kävin tänään vähän ottamassa söpöjä nukkekuvia! Löydettiin tuollainen puisto ja siitä lähti ideat tähän kuvatarinan uuteen osaan. Nimittäin tässä tulee Lasityttöjä-kuvatarinan uusi luku. Toivottavasti pidätte!

Kuvatarina: Kuin ennen vanhaan

  Marilyn ja Anastasia eivät ole puhuneet ääneen pitkään aikaan. Pettymys oli ollut niin iso. Tytöt olivat olettaneet saavansa yhteyden äitiinsä puhelinkopin avulla. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Linja oli ollut täysin mykkä.

  Marilyn kulki hiekkaisen leikkipihan poikki hämmentynyt Anastasia kintereillään. Hän etsi jotain. Jotain josta hän ei itsekään ollut varma. Lopulta hän seisahtuu hiekkalaatikon eteen.

  ”Kuule Marilyn. Etkö ole vähän liian vanha leikkimään hiekkalaatikolla?” Anastasia murjaisi sarkastiseen sävyyn. Marilyn ei kuunnellut häntä. Sen sijaan tyttö vilkuili ympärilleen. Sitten hän vastasi:

”En aio leikkiä täällä. Halusin vain näyttää tämän paikan sinulle. Minulle tapahtui täällä jotain kun olin pieni.”

”Kuten mitä?” Anastasia kysyi.

”Sitä on vaikea selittää”, Marilyn sanoi.

”Kokeile”, Anastasia totesi.

”Hyvä on”, Marilyn myöntyi.

”Uskotko sinä henkiin?” Marilyn kysyi.

”Ai niin kuin aaveisiin?” Anastasia kysyi. Marilyn näytti nolostuneelta.

”Ei kun… keijuihin…”, hän sanoi hiljaa.

Anastasia purskahti nauruun. Marilyn näytti enemmän kuin nolostuneelta.

”Mitä? Se vain kuulosti niin hassulta. Sori”, Anastasia sanoi ja hymyili. Hän pidätti naurua. Sitten hän vakavoitui.

”Uskot siis nähneesi täällä keijuja?” hän kysyi. Marilyn nyökkäsi.

”Kyllä”, hän vastasi. Anastasia pidätti uutta naurun purskahdusta.

”Sori”, hän sanoi. Sitten hän tukahdutti naurun yskähdykseksi.

”Se vain kuulostaa niin huvittavalta. Mutta ei hätää sisko. Jos sinä sanot, että keijuja on olemassa niin minä uskon. Ollaanhan mekin tavallaan ihmisten silmissä taruolentoja”, Anastasia muistutti. Marilyn huokaisee helpottuneena.

”Mutta kerro. Mihin tarvitsemme keijuja?” Anastasia kysyy.

  Marilyn näpräsi hermostuneesti takkinsa reunaa. Anastasia vilkuili ympärilleen. Ketään ei näkynyt missään.

”Okei. Kerro mitä keijujen kanssa kävi. Se tuntuu vaikuttavan sinuun yhä vaikka et ole enää lapsi”, Anastasia vaati.

”No tuota…”, Marilyn aloitti.

”Kerro”, Anastasia jatkoi painostamista.

”Keijut sieppasivat ystäväni Norman kun olimme pieniä ja leikimme täällä!” Marilyn vuodatti kaikki ulos yhtenä vyörynä. Anastasia toljotti häntä typertyneenä.

”Anastasia sano jotain! Äläkä tuijota minua kuin olisit nähnyt tanssivan vaaleanpunaisen dinosauruksen!” Marilyn tiuskaisi. Sitten hän veti syvään henkeä ja rauhoittui.

”No mitä Normalle sitten tapahtui? Tuliko hän koskaan takaisin?” Anastasia kysyi pohdiskellen.

”Tuli. Kyllä hän tuli. Mutta hän ei tullut takaisin omana itsenään. Kun keijut palauttivat hänet niin hän ei alkuun muistanut mitään. Ei edes minua. Mutta myöhemmin meistä tuli uudelleen ystävät. Hän ei kuitenkaan muista mitään keijuista tai siitä mihin keijut hänet veivät”, Marilyn selitti.

”Mutta miten keijut liittyvät meihin?” Anastasia kysyi.

”Ei mitenkään. Halusin vain kertoa jotain itsestäni. Sinäkin olet näyttänyt minulle paljon kaikenlaista. En ole koskaan puhunut tästä kenellekään koska pelkäsin mitä he ajattelisivat. Niin kuin ”hei, olen 16-v ja uskon keijuihin”. Minulle naurettaisiin”, Marilyn jatkoi.

  ”Minä en naura. Uskon yliluonnolliseen. Emmehän mekään ole ihmisiä”, Anastasia sanoi yrittäen piristää siskoaan. Marilyn huokaisi.

”Nauroit ensin”, hän totesi.

”Uskon sinua silti”, Anastasia väitti. Marilyn hymyili hieman.

”Siinä tapauksessa olet ensimmäinen”, hän totesi.

”Mutta hei! Meidän täytyy keksiä keino miten voimme saada yhteyden äitiin. Oletko valmis jatkamaan matkaa?” Anastasia kysyi.

”Olen”, Marilyn vastasi.

Jatkuu

Kuvatarinan aika

 

  Heippa taas! Pitkästä aikaa taas blogijuttuja! Mitä teille kuuluu? Jouluun on enää vähän aikaa! Odotan niin innolla joulua että en meinaa pysyä nahoissani.

  Kuvasin teille tänään vähän tarinaa Emmasta ja Kristiinasta. Kyseessä on yksiosainen tarina siitä, että Emma-raukka itkee ja kiltti ja ihana Kristiina-suojelusenkeli yrittää lohduttaa häntä jottei hän itkisi. Askartelin itse tuon minikokoisen talouspaperirullan teipistä ja talouspaperista. Kuvista tuli mielestäni hienoja ja olen niihin hyvin tyytyväinen. Mutta nyt itse tarinaan.

Kuvatarina: Kyynelten vanki

  Emma tuijotti eteensä itkusta sumein silmin. Kristiina istui hänen vieressään. Hänen enkelinsä. Emmasta tuntui pahalta vaikka hän ei ollutkaan täysin yksin. Kristiina oli hänen kanssaan eikä ollut menossa minnekään. Emma nyyhkäisi.

  Aika ajoin oli niitä päiviä. Vuorotellen surua. Vuorotellen iloa. Joskus Emmasta tuntui että hän saattoi kohota kattoon. Tänään ei kuitenkaan ollut se päivä. Ei mitään positiivista. Emmasta tuntui ettei hän ollut itkenyt näin paljon koskaan.

  Kristiina istui hiljaa Emman vieressä. Hän ei pakottanut tyttöä puhumaan. Hän vain oli. Hän ymmärsi Emmaa eikä ymmärtämiseen tarvittu sanoja. Vuosien patoutunut suru purkautui nyt. Nyt. Nyt oli se hetki.

  Emma niisti nenänsä ja kuivasi kyyneleitään. Kristiina ojensi hänelle lisää paperia.

”Kiitos”, tyttö sanoi hiljaa ja otti paperin kiitollisena vastaan.

”Eipä mitään”, Kristiina vastasi.

  ”Luuletko, että olemme nyt turvassa? Kaiken sen jälkeen. Pelkään, että he löytävät meidät”, Emma kuiskasi kyyneltensä lomassa.

”Ei hätää. Tämä on turvallinen paikka. Jos he tulevat niin selviydymme kuten aina”, Kristiina vastasi tyynesti.

”Mutta-”, Emma aloitti. Kristiina keskeytti hänet.

”Unohdat nyt kenen kanssa olet pakomatkalla. En ole ihminen Emma”, Kristiina muistutti.

  Emma kuivasi ahkerasti kyyneleitään. Kristiina repäisi talouspaperirullasta uuden arkin paperia. Emma mietti hiljaa hetken Kristiinan sanoja.

  ”Sitä paitsi. Meillä on tehtävä. Älä unohda sitä. Emme vieläkään tiedä voimistani mitään. Tai siitä miksi Asta jätti tämän kaiken meidän harteillemme. On aika ottaa selvää siitä”, Kristiina sanoi.

  ”Totta. Olet oikeassa”, Emma vastasi.

  ”Mutta en voi tälle mitään. Olen liian surullinen. En tiedä onko minusta selvittämään sitä”, tyttö jatkoi ja repäisi uuden arkin paperia.

”Ei hätää. Ei kai sillä niin kiire ole. Mietin vain sitä mitä hän kertoi meille. Jos se mitä hän sanoi on totta niin meidän täytyy ottaa asioita selville. Selvisimme loppuun saakka. Mitä nyt tapahtuu? Alkaako kaikki alusta? Tuleeko tälle koskaan loppua? Jatkuuko tämä?” Kristiina hetteli ilmaan kysymyksiä pohtien samalla ankarasti.

  ”Toivottavasti ei. Mutta sen vain tiedän, että siitä tulee rankkaa mitä se sitten tulee olemaankaan. Ja olet oikeassa. Meidän täytyy ottaa siitä silti selvää”, Emma sanoi ja kuivasi vielä viimeisen kyyneleensä.

Loppu

Joulukuu

 

  Heippa taas! Ihanaa joulukuuta kaikille! Näin alkuun täytyy sanoa että rakastan tuota kuvaa Angelista. Niin söpö! Mutta mitäpä muuta tänään? Tiedossa olisi vähän nukkekuvia ja ilmoitus asiaa. Blogi täyttää 31. joulukuuta 2 vuotta! Onnea siis mulle ja nukeille! Jee! Siihen liittyen aion järjestää jotain pientä tänne blogin puolelle.

  Nukkeprofiilit ovat nyt vähän sekaiset koska aion korjata niitä pian. Jos ihmettelette niin siitä syystä, että aion muuttaa joidenkin nukkejen hahmoja. Oletteko muuten jo kuunnelleet mun uuden nukkebiisin? Sen voi kuunnella Youtubesta tai tämän blogin sivupalkista. Olen niin innoissani kyseisestä biisistä. Mutta nyt niihin kuviin. Eräs tuttavani teki nukelleni Lilialle tuon ihanan super suloisen tyynylaukun ja unimaskin. Niin söpöjä etten kestä!

Lilia on niin söpö ja näyttää ihan itseltään. Olen tosi onnellinen hänestä.

Kiitos kun luit ja nähdään taas niin pian kuin mahdollista!

Lumisadepallon sisällä

 

  Heippa taas! Taas uutta postausta! Jostain kumman syystä mun vanhemmat nuket inspiroivat nyt huimasti. Nimittäin Kiseki pääsi lumisadepallon sisään.

  Älkää nyt pelästykö. Nyt on niin että osa vanhemmista nukeistani saavat uudet hahmot ja nimet. Myös joidenkin nukkien ulkonäöt muuttuvat. Mutta tietyt nuket pysyvät ennallaan. Esimerkiksi kaksoset pysyvät samanlaisina kuin aina ennenkin.

  Miten tämä kaikki vaikuttaa kuvatarinoihin? Aion jättää osan tarinoista kesken. Syy tähän on nukkejen hahmojen muuttuminen. Siitä syystä. Toivottavasti teitä ei haittaa tämä. Uusia tarinoita on kuitenkin tulossa ja toivon että pidätte niistäkin. Ja ne keskeneräiset tarinat joita jatkan niin kirjoitan ne loppuun tällä mun uudella tyylillä.

  Mutta mitäpä muuta tänään? Tänään olisi luvassa vähän kuvatarinaa kaksosista. Tässä tulee Lasityttöjä-kuvatarinan neljäs luku.

Kuvatarina: Soitto tuonpuoleiseen

  Lähdettyään isänsä talosta Marilyn ja Anastasia päättävät saada yhteyden äitiinsä. Äidille olisi kerrottava surulliset uutiset. Lisäksi äiti olisi heidän ainoa toivonsa saada katto pään päälle. He olisivat muuten omillaan. Eivätkä tytöt vieläkään täysin tiedä mihin heidän isänsä kuoli.

  ”Anastasia! Anastasia! Odota! En pysy perässäsi! Kertoisitko edes mihin me olemme matkalla?” Marilyn puuskuttaa. Anastasia ei pysähdy.

”Odota!” Marilyn huutaa hänen peräänsä hengästyneenä. Kun sisar ei kuuntele hän huutaa tälle:

”Seis!”

  Anastasia pysähtyy kuin seinään ja Marilyn törmää hänen selkäänsä. Marilyn keskittyy hetken hengittämiseen. Hän vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja katsoo sitten vakavana Anastasiaa.

”Kerro jo mihin me menemme! Ole kiltti”, hän sanoo. Sisar on hetken hiljaa. Sitten hän kääntyy kasvoillaan vakava päättäväinen ilme.

”Joskus kun olin lapsi, isämme kertoi minulle tarinan puhelinkopista. Se oli omituinen tarina mutta uskoisin, että siitä on meille hyötyä”, Anastasia selittää. Marilyn kurtistaa kulmiaan.

”Mikä puhelinkoppi?” hän kysyy.

”Isä kertoi minulle tarinan pojasta joka tahtoi soittaa äidilleen vain yhden puhelun”, Anastasia jatkaa.

”Miten se meihin liittyy? Mikä tarina?” Marilyn kyselee kärsimättömänä.

”Joten poika löytää puhelinkoppiin ja soittaa puhelun. Puheluun ei kuitenkaan vastaa pojan äiti vaan vieras nainen. Pojan ikäinen koska tarinassa poika on parikymppinen. Kuitenkin”, Anastasia kertoo.

”Mutta se on vain iltasatu jonka isäsi keksi. Miten se meihin liittyy?” Marilyn kysyy uudelleen.

”Uskon että tarina on totta ja että isä oli tarinan poika. Uskon että puheluun vastasi äitimme. Siksi tarina on tärkeä Marilyn. Isä ja äiti tapasivat toisensa niin. Tarinan mukaan puhelinkopilla voi soittaa mihin tahansa, jopa jumalten maailmaan”, Anastasia jatkaa selitystä.

”Mutta”, Marilyn aloittaa. Anastasia kuitenkin keskeyttää.

”Minä aion löytää sen kopin”, tyttö sanoo päättäväisesti. Sitten hän jatkaa matkaa hämmentynyt Marilyn kintereillään.

”Mutta”, sisar yrittää.

”Ei muttia. Mennään”, Anastasia huikkaa olkansa yli.

”Mutta miksi luulet, että se puhelinkoppi on jossain täällä? Kertoiko tarina sen?” Marilyn kyselee.

”Isä on varttunut näillä main koko ikänsä. Isä ja äiti tapasivat toisensa kun he olivat nuoria. Se on täällä. Luota minuun”, Anastasia vastaa.

”Hyvä on. Etsitään se mystinen koppi”, Marilyn toteaa kohauttaen olkiaan.

  Kuljettuaan jonkin matkaa Anastasia pysähtyy. Hän suorastaan jännittyy.

”Mitä nyt?” Marilyn kysyy.

”Hys. Katso”, Anastasia sanoo. Marilyn kääntää päätään katsoakseen suuntaan jonne hänen sisarensa on naulinnut katseensa. Ja siinähän se kököttää. Puhelinkoppi.

Jatkuu

Korpin siipinen nainen

 

  Heippa taas! Ihanaa olla taas täällä tekemässä tätä postausta! Vaikka kello on jo aika paljon niin en malta odottaa huomiseen näiden kuvien kanssa. Nukkeni Angel on saanut Antoinetten vanhan peruukin päähänsä. Lisäksi nukkeni Epona pääsi pitkästä aikaa loistamaan omaa mystistä kauneuttaan kuten ylemmästä kuvasta näkyy.

  Löysin keittiöstä karkkeja ja päätin heti ottaa kuvan jos toisenkin Angelista niiden keskellä. Mutta pitemmittä puheitta mennäänpä itse asiaan. Tässäpä tulevat kuvat.

Angel on nyt niin nätti ja inspiroiva!

Eikös tullutkin söpöjä? Mun mielestäni ainakin. Kiitos kun luit ja nähdään taas pian! Ihanaa kun luette mun blogia!

Tarina jatkuu vihdoin

 

  Heippa taas! Ajattelin taas pitkästä aikaa julkaista kuvatarinaa mun nukeista. Tää on Lasityttöjä-kuvatarinan kolmas luku. Toivottavasti pidätte!

Kuvatarina: Suru

  Synkkä tunnelma tuntuu laskeutuneen pysyvästi Anastasian lapsuuden kotiin. Hänestä tuntuu kuin hän ei voisi ymmärtää tapahtunutta. Hän muistaa sen kuin eilisen. Sen kun hän vuosi sitten lähti kotoa kertomatta isälleen. Hän teki sen perheen vuoksi. Tai niin hän kokee.

  Isä oli kasvattanut hänet hyvin. Isä oli kasvattanut hänet sankariksi. Ja sellaisena tyttö aikoo pysyä. Sankarina.

  Anastasia rutistaa isältä lapsena saatua pehmolelua tiukasti rintaansa vasten. Hän puree huultaan jottei itkisi. Minä en ole heikko. Minun täytyy olla vahva ja rohkea. Jotta voin olla mahdollisimman hyvä sisko Marilynille. Sitä isä olisi halunnut, hän ajattelee. Sitten oveen koputetaan.

  Heidän mieltensä välissä oleva verho vedetään sivuun. Saanko tulla sisään? Älä piiloudu minulta. Ei nyt. Ei varsinkaan tässä tilanteessa, siskon sanat kaikuvat Anastasian mieleen. Anastasia huokaisee raskaasti. Tule sisään, hän vastaa telepaattisesti. Sitten ovi aukeaa narahtaen.

  Anastasia kuivaa kyyneleensä nopeasti paidan hihaan ennen kuin kääntyy katsomaan siskoaan itkusta punaisin silmin.

”Hei”, hän sanoo yrittäen kuulostaa omalta itseltään. Hänen äänensä on hento kuin kuiskaus.

”Hei”, Marilyn vastaa.

  Sitten Marilyn vetää syvään henkeä ja päättää sanoa sen mitä on halunnut sanoa jo useiden päivien ajan.

”Älä yritä esittää minulle muuta kuin mitä oikeasti tunnet! Sinulla on ikävä isäämme ja saa olla! Ymmärrätkö?” hän kysyy. Anastasia vain kohauttaa olkiaan.

”Anastasia puhu minulle”, Marilyn määrää. Kun tyttö ei vastaa hän kysyy:

”Saanko sitten istua viereesi?”

Anastasia kohauttaa jälleen olkiaan. Marilyn istuu tämän viereen.

  ”Kuule. Huoneesi on tosi viihtyisä. Sisustitko tämän itse vai auttoiko joku?” Marilyn kysyy yrittäen piristää sisartaan.

”Isä”, Anastasia sanoo hiljaa.

”Aivan”, Marilyn sanoo ymmärtävästi. Osuin ehkä arkaan paikkaan kysymykselläni, hän ajattelee.

  Hetken tytöt ovat hiljaa. Sitten Anastasia päättää ryhdistäytyä. Hän rutistaa nallea vielä viimeisen kerran.

”Ei hätää. Olen ihan kunnossa. En aio olla vihannes enää kovin kauaa”, Anastasia toteaa totuttuun tuttuun sarkastiseen sävyyn.

”Et ole vihannes! Sinä järkytyit vain. Et tiennyt isän kuolleen sillä aikaa kun etsit minua. Tiedätkö isämme olisi varmasti ylpeä sinusta”, Marilyn selittää.

  ”Mutta et saanut tavata edes häntä”, Anastasia sanoo surullisena. Hän painaa päänsä alas surullisesti. Marilyn katsoo häntä hetken hiljaa.

”En ehkä saanut tavata häntä. Hän kuitenkin elää yhä sinun kauttasi”, tyttö sanoo. Anastasia katsoo häntä hieman yllättyneenä.

”Miten niin?” Anastasia kysyy.

”Sinun muistosi, höhlä. Hän elää muistoissasi ja me jaamme telepaattisen yhteyden. Voin nähdä häntä niin paljon kuin haluan. Sinun muistoistasi”, Marilyn sanoo ja hymyilee siskolleen ymmärtävästi. Anastasia on hetken hiljaa.

”Tiedätkö mitä? Olet oikeassa”, hän sanoo lopulta. Sitten hän nousee seisomaan.

”Tule. Mennään etsimään äiti. Tarvitsemme hänen apuaan”, hän vielä lisää.

Jatkuu