Merenneito

 

  Heippa taas! Ihanaa kun luette mun blogia! Tänään päätin kuvata uuden luvun Lasityttöjä-kuvatarinaan. Toivottavasti pidätte! Ai niin, taisin unohtaa mainita että kaksosilla on nyt uudet hiukset.

Kuvatarina: Kukat kertovat

  Oli jälleen yksi uusi kesä. Talvi oli viimeinkin ohi. Lumet olivat sulaneet ja hävinneet. Kaikki kukoisti. Silti Anastasian mieltä painoi hitaasti mutta varmasti kasvava levottomuus. Vaikka kaikki ympärillä näyttikin kauniilta ja elinvoimaiselta Anastasia epäröi.

  Anastasia ei ollut valmis vielä puhumaan äidille. Mitä hän voisi sanoa? Isä oli kuollut. Äidin sydän murtuisi. Anastasia ei halunnut nähdä äitiään siinä kunnossa. Sen lisäksi hän ei vieläkään ollut keksinyt keinoa saada yhteys äitiin. He olivat tulleet jumalten maailmasta pois mutta takaisin pääseminen oli osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Kaikki portit jumalten maailmaan olivat suljettu. Joten. Miten he pääsisivät enää takaisin kotiin?

  Anastasia mietti ankarasti. Pakkohan joku keino oli löytyä. Hän huokaisi hiljaa. Sitten hän kääntyi siskonsa puoleen.

"Kertovatko kukat mihin meidän kannattaisi mennä?" Anastasia kysyi.

  Marilyn havahtui pitkästä keskustelustaan luonnon kanssa. Hän pudisteli päätään apeana.

"No voi itku", Anastasia totesi pettyneenä.

"Kasveistani ja voimistani ei taida olla paljoakaan apua nyt", Marilyn totesi pahoittelevaan sävyyn.

"Ei hätää. Kyllä me jotain keksimme", Anastasia sanoi.

  Yhtäkkiä Marilyn tunsi jotain.

"Sitten mennään", Anastasia päätti mutta Marilyn pysäytti hänet.

"Ei vielä. Minä aistin jotain", tyttö sanoi.

"Aistit mitä?" Anastasia kysyi nyt hivenen innostuneella äänellä.

"En tiedä", Marilyn vastasi.

  Anastasia seisahtui hänen viereensä. Marilyn vilkaisi häntä mutta kuunteli samalla vaitonaisena metsän ja kasvien kuisketta. Marilyn nyökytteli päätään vähän väliä kuin olisi keskustellut jonkun kanssa. Varmaan kasvin, Anastasia ajatteli.

"Mistä on kyse?" Anastasia uteli malttamattomana. Hän janosi saada tietää.

  "En ole vielä valmis. Odota", hän sanoi siskolleen.

"Ihan miten vaan", Anastasia vastasi. Todellisuudessa hän halkeaisi kohta uteliaisuudesta.

  Viimeinkin Marilyn nosti katseensa Anastasiaan. Hänen kasvoillaan oli nyt hyvin totinen ja vakava ilme.

"Kasvit varoittivat minua", hän sanoi vakavasti.

  "Mistä on kyse? Ihan totta. Mitä sinä sait tietää niiltä?" Anastasia kysyi. Hänen jokainen ihokarvansa nousi pystyyn. Niin paljon sisaren synkkä äänen sävy sai hänet huolestumaan.

  Lopulta Marilyn pudotti sanat kuin pommin:

"Joku on kannoillamme. Joku etsii meitä."

Anastasia avasi suunsa mutta sulki sen. Hän ei kyennyt muodostamaan lausetta heti mutta hetken mietittyään hän kysyi:

"Sanoivatko ne kuka se on?"

"Eivät", Marilyn sanoi hiljaa.

  "Siinä tapauksessa meidän tulee pysyä liikkeellä. Hän ei löydä meitä jos vaihdamme paikkaa koko ajan", Anastasia ehdotti.

"Nerokas idea", Marilyn innostui. He lähtivät samantien liikkeelle.

  Yhtäkkiä heidän selkänsä takaa kuului rasahdus. Kuin joku olisi astunut risun poikki. Sekä Marilyn että Anastasia pälyilivät ympärilleen etsien äänen lähdettä. Kuului lähestyviä askelia. Joku oli tulossa. Tytöt perääntyivät kunnes he olivat selätysten.

"Onko mitään kättä pidempää koska saatamme kukkien mukaan tarvita sellaista?" Marilyn kysyi ääni pelosta väristen.

"Ei. Mutta minulla on parempi idea", Anastasia sanoi.

"Niinkö? Mikä se on?" Marilyn kysyi. Anastasia tarrasi hänen käsivarteensa ja huudahti:

"Juokse!"

Sitten he juoksivat. Kovaa.

Jatkuu

Aaltojen ääniä

 

  Heippa taas kaikki! Tänään olisi taas luvassa kuvatarinan uutta osaa. Tämä on Kun Valo Kuoli -tarinan toinen luku. Täytyy myöntää, että olen tästä tarinasta enemmän kuin innoissani. Toivottavasti tekin pidätte. Mennään nyt itse tarinaan.

Kuvatarina: Myrskyisä yö

  ”Maailma sai alkunsa kun aurinko itki yksinäisyyttään kultaisia kyyneliä.

Myöhemmin aurinko tuli lihaksi ja vereksi.

Jottei olisi enää koskaan yksin.

Hänen tekonsa vuoksi maailma syöstiin pimeyteen.”

- muinainen ennustus

  Aurinkolilja kulki metsän siimeksessä. Kaikki oli rauhallista. Vaikka ikiyö vallitsi. Oli kuin pimeys olisi nielaissut kokonaisen maailman. Sammaleet tuntuivat märiltä ja karheilta Aurinkoliljan paljaiden jalkojen alla. Hän oli kulkenut jo pitkään metsässä eikä ollut löytänyt vieläkään kylään. Hän alkoi epäillä ja uskoa, että oli eksynyt.

  Pimeä metsä tuntui luotaan työntävältä. Ehkä jopa vaaralliselta. Metsässä ei ollut yhtä ainoatakaan valon lähdettä. Nyt kun Aurinkolilja oli poissa taivaalta. Hän tiesi hyvin mitä hänen tulisi tehdä. Hän ei kuitenkaan halunnut olla yksin. Hän ei menisi enää takaisin taivaalle. Siitä hän oli varma.

  Yhtäkkiä hänen edessään aukeni todella kaunis kukkaniitty. Vaikka oli pimeää kukat näyttivät maagisen kauniilta. Se sai Aurinkoliljan hymyilemään.

  Hetken ihailtuaan kukkaniittyä Aurinkoliljalle tuli outo olo. Ihan kuin kukkaniityssä olisi jotain tuttua. Se muistutti häntä jostakin tärkeästä. Aurinkolilja palasi mielessään kauas menneeseen aikaan. Aikaan jolloin maailma oli vielä nuori. Ja siinä ajassa kylässä eli Aurinkoliljan ensirakkaus. Naisen nimi oli ollut Kuu. Valitettavasti nainen oli kuollut nuorena. Aurinkolilja hymyili kyyneltensä läpi. Kukat muistuttivat häntä Kuusta.

  Vaikka Aurinkolilja olikin rakastanut Kuuta tämä tuskin olisi tuntenut samoin. Eihän Kuu edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Välillä Aurinkolilja pohti mitä olisi tapahtunut jos hän olisi laskeutunut taivaasta ja näyttäytynyt Kuulle. Kuu olisi varmana pelästynyt ja pelännyt häntä. Kuka ei pelkäisi jumalaa?

  Kävellessään eteenpäin Aurinkolilja muisti pian minkä vuoksi oli laskeutunut taivaasta. Hänen edessään kohosi suuri ja kaunis kirsikkapuu. Osa sen kukista oli auki mutta osa olivat vielä nupulla.

 

  Aurinkolilja tunsi kylmän pisaran vasten kasvojaan. Sitten toisen. Ja lopulta kolmannen.

Alkoi sataa.

Vettä tuli kuin kaatamalla. Aurinkolilja paleli. Hän suorastaan hytisi kylmästä. Mitä vielä tulisi? Siis kaiken tämän lisäksi.

  Samassa ukkonen jyrähti ja salama välähti taivaalla. Aurinkoliljan tulisi löytää sateensuoja. Pian.

Jatkuu

Se puraistu omena

  Heippa taas ihanat! Päätin tänään että alan julkaista uutta kuvatarinaa. Tää tarina kertoo mun nukesta Aurinkoliljasta. Tää tarina on muodostunut mun päässä pikkuhiljaa ja nyt en malta olla julkaisematta sitä. Päätin antaa tämän tarinan nimeksi Kun Valo Kuoli. Synkästä nimestään huolimatta tämä on kaunis, mutta mystinen tarina. Mutta mennäänpä itse ensimmäiseen osaan. Toivottavasti pidätte!

Kuvatarina: Aurinko

  Aurinko valaisi taivaankannen loistavilla valonsäteillään. Oli taas se aika vuodesta kun kirsikkapuut kukoistivat. Pian kukinta olisi kuitenkin ohi. Tämä oli kynnyshetki kevään ja kesän välillä. Aurinko tiesi ettei saisi koskaan tilaisuutta olla onnellinen. Aurinko oli koko elämänsä sanonut itselleen ettei saisi poistua taivaalta. Koko pitkän elämänsä hän oli muistuttanut itseään miksi oli olemassa. Hän oli aina ajatellut muita eikä ollut kysynyt itseltään mitä hän halusi.

  Aurinko mietti hetken. Hän katseli kauniita vaaleanpunaisia kirsikkapuun kukintoja ja mietti minkälaista olisi ihailla niitä maasta käsin. Sitten Aurinko päätti ettei aikoisi viettää koko pitkää ikuisuuttaan vain möllöttämällä taivaalla.

  Laskeutuessaan taivaalta maan päälle Aurinko hohti edelleen kirkkaasti. Lopulta valo alkoi hiipua ja saada aineellisen muodon. Ja niin aurinko tuli lihaksi ja vereksi. Ollakseen yksi heistä; ihminen. Mutta mikä hän lopulta oli? Hän ei ollut ihminen. Mikä oli siis ihmisen ja jumalan ero? Sitä pieni Aurinko ei vielä käsittänyt. Hän oppisi sen varmasti maan päällä ollessaan.

  Hänen niskaansa syttyi koristamaan kaunis kuvio joka näytti mustalta auringolta. Tatuointi tuntui imeneen itseensä kaiken valon maailmasta. Vasta silloin Aurinko oivalsi katsoa ympärilleen. Kaikki valo oli kadonnut maailmasta. Maailmaa vallitsi ikiyö.

  Aurinko yritti palauttaa päivän voimillaan mutta turhaan. Yö oli ja pysyi.

"Mitä minä voin tehdä?" hän kuiskasi.

  Valo oli poissa. Se oli poissa. Se suretti kovasti Aurinkoa. Yö tuntui läpitunkemattoman synkältä. Aurinko hädin tuskin näki kättään pidemmälle. Sitten pikkuhiljaa silmät tottuivat hämärään.

  Aurinko muisti että kukkulan laidalla sijaitsi pieni kylä. Hän saisi sieltä apua. Varoen hän lähti suunnistamaan kohti kylää. Hiekkatien kivet olivat pieniä ja teräviä eikä Auringolla ollut kenkiä. Tuntui kuin olisi kävellyt neulojen päällä.

  Sitten Aurinko tajusi ettei voisi paljastua ihmisille. Hän ei voisi kertoa totuutta joten hän päätti, että nimi jonka hän kertoisi ihmisille olisi Aurinkolilja. Ei enempää eikä vähempää.

Jatkuu

 

Lampunhengetär

 

  Heippa taas ihanat! Aurinkolilja saapui viimeinkin kotiin. Hän kävi customoitavana taitavan @nyannberries luona. Aurinkolilja on mun keksimä hahmo jonka pohjalta tää nukke sitten syntyi. Ihanaa että hän on nyt täällä. Hän on juuri niin kaunis kuin kuvittelinkin. Itse asiassa kauniimpi. Olen niin iloinen!

  No kuka Aurinkolilja oikeastaan on? Hän on auringon henkilöitymä ja hän on yksi rakkaimpia hahmojani. Hänen tarinansa on mulle tosi rakas ja aion alkaa kirjoittaa sitä tänne nukkeblogiin. En malta odottaa että pääsen toteuttamaan sitä teille!

  Mutta nyt mennään tämän päivän nukkekuviin. Kävin kuvaamassa Aurinkoliljaa ulkona kirsikankukkien kanssa. Toivottavasti tykkäätte!

Kertokaa toki teidän lempi kuvanne ja nähdään taas seuraavassa postauksessa! <3

Kirsikankukkia

 

  Heippa taas! Eilen oltiin ihastelemassa kirsikankukkia! Sain niin upeita nukkea kuvia Sekkasta etten kestä! Pakko näyttää teillekin kohta. Ensin pakko kertoa että mulle tuli hiljattain uusi Pullip-nukke mutta mulla ei ole nyt hirveästi kuvia hänestä. Hän on nimeltään Lil ja hän on super taitavan honnyworldin custom. Myös nukkeni Renesmee tuli ajat sitten customoinnista takaisin kotiin mutta en ole vielä oikein ehtinyt kuvata häntä. Otan heistä kuvia pian kun ehdin. Lisäksi oon perustanut mun Azone-nukeille oman blogin jos kiinnostaa niin linkki tässä. Mutta nyt niihin kuviin.

Iiih 😍 Tää on mun lempikuva!

Kertokaa toki suosikki kuvanne. Nähdään taas!

Pullip Io

Heippa taas! Ette ikinä usko mutta mulla on taas uusi nukkeneitonen! Nimittäin Pullip Io. Olen jo täysin hulluna tähän nukkeen. Rakastan hänen meikkiään ja vaatteitaan. Nimiä tai hahmoa en ole vielä keksinyt mutta sekin ajan kanssa. Nyt näette vähän kuvia uudesta tyttösestäni:

Tuo ylempi on mun lempikuva hänestä!

Mutta eipä mulla ollut muuta. Nähdään taas!