Kukkia ja keijuja

 

  Heippa taas! Käytiin pari päivää sitten kaupassa hakemassa vähän kauniita tekokukkia nukkekuvausta varten. Sain tänään otettua niistä lumoavia keijukuvia Aurinkoliljasta ja Kuunsillasta. Olen niin innoissani! Tein nuo keijunsiivet itse ja olen niistä tosi ylpeä. Ne näyttävät kuvissa niin kivalta. Mutta mennäänpä nyt itse kuvien pariin.

Tää on mun lempi kuva! Mikä on sun?

Aurinkolilja löysi aarteekseen ametistin. Niin nätti!

Aurinkolilja on niin ihana keijuna että en kestä!

Kiitos kun luette mun blogia! Nähdään taas niin pian kuin on mahdollista!

Sateiset kadut

 

  Heippa taas! Tänään on taphtunut paljon kun aamulla tein taas uuden biisin mun Youtube-kanavalle ja nyt olisi tarkoitus julkaista vielä jatkoa Lasityttöjä-kuvatarinaani. Biisin pääsee kuuntelemaan joko mun Youtube-kanavalta (Lasienkeleitä) tai tän blogin sivupalkista. Mutta mennäänpä kuvatarinaan. Toivottavasti pidätte!

Kuvatarina: Piiloudu

  Marilyn huohotti. Hän ei ollut koskaan juossut niin lujaa. Hän yski. Tuntui kuin hän olisi voinut yskiä keuhkonsa pihalle. Ainakin toisen niistä. Ehkä sittenkin molemmat. Hän yritti tasata hengitystään mutta uusi yskänpuuska yllätti hänet vielä kerran. Siitä huolimatta hän pysytteli sisarensa vauhdissa. Ja kun tämä lopulta pysähtyi Marilyn oli enemmän kuin kiitollinen.

  "Juokset tosi nopeasti", Marilyn heitti. Anastasia vaikutti hajamieliseltä. Kuin hän ei olisi kuunnellut ollenkaan mitä Marilyn oli sanonut.

  "Anastasia?" Marilyn kysyi. Tyttö havahtui viimein.

"Mitä?" hän kysyi.

"Olet jotenkin poissaoleva. Oletko kunnossa?" Marilyn kysyi.

"Tietenkin. Minä vain mietin yhtä juttua", Anastasia sanoi pohdiskellen.

  "Kerro minulle mistä on kyse. Voin toki lukea sen päästäsi yhteytemme avulla mutta en haluaisi joutua tekemään sellaista. Joten ei enää salaisuuksia. Kerro minulle kaikki", Marilyn vaati. Anastasia huokaisi harmistuneena.

"Hyvä on", hän myöntyi.

  Anastasia piti puheessaan pienen tauon ja nielaisi. Sitten hän katsoi Marilyniä.

"Oletko varma, että kestät sen mitä nyt kerron?" Anastasia kysyi.

"Olen vahvempi kuin miltä näyttää. Kestän mitä vain", tyttö vastasi.

"Mitä vain?" Anastasia kysyi kuin vahvitukseksi ja Marilyn nyökkäsi.

  "Ennen kuin kerron mitään sinun kannattaisi ehkä istua alas. Tämä voi järkyttää sinua", Anastasia sanoi. Marilyn ei tiennyt mitä olisi tulossa. Hän ei kuitenkaan ollut omasta mielestään heikko. Hän jäi siis seisomaan. Mitä ikinä se olisikin niin hän kestäisi sen. Minä en ole heikko. En ole lasia, Marilyn sanoi telepaattisesti sisarelleen. Anastasia huokaisi ja kohautti harteitaan. Ihan niin kuin haluat. Tämä kuitenkin saattaa pelottaa sinua, Anastasia vastasi takaisin telepaattisesti.

  He jatkoivat kävelyä. Anastasia alkoi viimein puhua.

"Minä tiedän kuka meitä jahtaa. Tai oikeastaan ketkä", hän aloitti.

  "Kuka se sitten on?" Marilyn kysyi. He pysähtyivät hetkeksi.

"Ne sinun 'vanhempasi'", Anastasia sylkäisi sanat suustaan kuin ne olisivat olleet myrkkyä. Hän piirsi puhuessaan lainausmerkit ilmaan sanan vanhempasi kohdalle.

"Ne sieppaajatko? Mutta karkaamisestani on jo ikuisuus. Miksi he eivät ole jahdanneet minua aiemmin?" Marilyn kysyi epäuskoisena.

  Anastasia tuhahti.

"He ovat itsekkäitä ja haluavat kaiketi siepata sinut uudelleen. Ehkä he kuvittelevat voivansa jatkaa teatteria ja ruveta uudelleen vanhemmiksesi", hän sylkäisi sanat suustaan. Marilyn tuijotti häntä kauhuissaan.

  "Mitä minä voin tehdä?" hän kysyi hiljaa. Kuin kuiskaten. Tätä hän ei ollut odottanut. Jälkeenpäin ajateltuna oli naiivia ajatella, että kaikki olisi nyt ohi ja hän olisi turvassa siskonsa kanssa ja se siitä. Ei. Hänen vanhemmikseen tekeytyneet sieppaajat olivat tuolla jossain ja haluaisivat ehkä kostaa karkaamisen. Hän nyyhkäisi.

"Piiloudu. Meidän on löydettävä portti jumalten maailmaan. Jos piiloudumme sinne niin kukaan ihminen ei voi seurata meitä sinne. Siellä olemme vapaita ja turvassa", Anastasia ehdotti. Se kuulosti Marilynistä varsin järkevältä. Ainoa juttu oli se, että he eivät tienneet oliko porrti auki ja jos oli niin missä se sijaitsisi.

Jatkuu

Artemis

  Heippa taas! Tulipa taas kuvattua nukkeja. Ja jos ihmettelette kuka tämä tummahiuksinen nukkeneito on niin hänen nimensä on Kuunsilta. Hän oli ennen Avalon mutta päätin vaihtaa hänen hahmoaan ja ulkonäköään. Hän on siis Kuunsilta ja hänen meikkinsä on mun omaa käsialaa (jätin kylläkin hänen irtoluomensa stock kuntoisiksi). Olen vasta aloittelija mutta meikki onnistui nyt mielestäni paremmin kuin vuosia sitten. (Joo, ei muistella sitä, heh) Mutta seuraavaksi siis kuvia. Otin siis tänään ulos mukaani Aurinkoliljan ja Kuunsillan.

Tää on ehkä paras kuva Kuunsillasta tähän mennessä.

Aurinkolilja on niin nätti! Hän on tällä hetkellä mun yksi lempinukeista.

Mutta siinäpä kaikki tällä kertaa. Nähdään taas mahdollisimman pian ihanat!

 

Merenneito

 

  Heippa taas! Ihanaa kun luette mun blogia! Tänään päätin kuvata uuden luvun Lasityttöjä-kuvatarinaan. Toivottavasti pidätte! Ai niin, taisin unohtaa mainita että kaksosilla on nyt uudet hiukset.

Kuvatarina: Kukat kertovat

  Oli jälleen yksi uusi kesä. Talvi oli viimeinkin ohi. Lumet olivat sulaneet ja hävinneet. Kaikki kukoisti. Silti Anastasian mieltä painoi hitaasti mutta varmasti kasvava levottomuus. Vaikka kaikki ympärillä näyttikin kauniilta ja elinvoimaiselta Anastasia epäröi.

  Anastasia ei ollut valmis vielä puhumaan äidille. Mitä hän voisi sanoa? Isä oli kuollut. Äidin sydän murtuisi. Anastasia ei halunnut nähdä äitiään siinä kunnossa. Sen lisäksi hän ei vieläkään ollut keksinyt keinoa saada yhteys äitiin. He olivat tulleet jumalten maailmasta pois mutta takaisin pääseminen oli osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Kaikki portit jumalten maailmaan olivat suljettu. Joten. Miten he pääsisivät enää takaisin kotiin?

  Anastasia mietti ankarasti. Pakkohan joku keino oli löytyä. Hän huokaisi hiljaa. Sitten hän kääntyi siskonsa puoleen.

"Kertovatko kukat mihin meidän kannattaisi mennä?" Anastasia kysyi.

  Marilyn havahtui pitkästä keskustelustaan luonnon kanssa. Hän pudisteli päätään apeana.

"No voi itku", Anastasia totesi pettyneenä.

"Kasveistani ja voimistani ei taida olla paljoakaan apua nyt", Marilyn totesi pahoittelevaan sävyyn.

"Ei hätää. Kyllä me jotain keksimme", Anastasia sanoi.

  Yhtäkkiä Marilyn tunsi jotain.

"Sitten mennään", Anastasia päätti mutta Marilyn pysäytti hänet.

"Ei vielä. Minä aistin jotain", tyttö sanoi.

"Aistit mitä?" Anastasia kysyi nyt hivenen innostuneella äänellä.

"En tiedä", Marilyn vastasi.

  Anastasia seisahtui hänen viereensä. Marilyn vilkaisi häntä mutta kuunteli samalla vaitonaisena metsän ja kasvien kuisketta. Marilyn nyökytteli päätään vähän väliä kuin olisi keskustellut jonkun kanssa. Varmaan kasvin, Anastasia ajatteli.

"Mistä on kyse?" Anastasia uteli malttamattomana. Hän janosi saada tietää.

  "En ole vielä valmis. Odota", hän sanoi siskolleen.

"Ihan miten vaan", Anastasia vastasi. Todellisuudessa hän halkeaisi kohta uteliaisuudesta.

  Viimeinkin Marilyn nosti katseensa Anastasiaan. Hänen kasvoillaan oli nyt hyvin totinen ja vakava ilme.

"Kasvit varoittivat minua", hän sanoi vakavasti.

  "Mistä on kyse? Ihan totta. Mitä sinä sait tietää niiltä?" Anastasia kysyi. Hänen jokainen ihokarvansa nousi pystyyn. Niin paljon sisaren synkkä äänen sävy sai hänet huolestumaan.

  Lopulta Marilyn pudotti sanat kuin pommin:

"Joku on kannoillamme. Joku etsii meitä."

Anastasia avasi suunsa mutta sulki sen. Hän ei kyennyt muodostamaan lausetta heti mutta hetken mietittyään hän kysyi:

"Sanoivatko ne kuka se on?"

"Eivät", Marilyn sanoi hiljaa.

  "Siinä tapauksessa meidän tulee pysyä liikkeellä. Hän ei löydä meitä jos vaihdamme paikkaa koko ajan", Anastasia ehdotti.

"Nerokas idea", Marilyn innostui. He lähtivät samantien liikkeelle.

  Yhtäkkiä heidän selkänsä takaa kuului rasahdus. Kuin joku olisi astunut risun poikki. Sekä Marilyn että Anastasia pälyilivät ympärilleen etsien äänen lähdettä. Kuului lähestyviä askelia. Joku oli tulossa. Tytöt perääntyivät kunnes he olivat selätysten.

"Onko mitään kättä pidempää koska saatamme kukkien mukaan tarvita sellaista?" Marilyn kysyi ääni pelosta väristen.

"Ei. Mutta minulla on parempi idea", Anastasia sanoi.

"Niinkö? Mikä se on?" Marilyn kysyi. Anastasia tarrasi hänen käsivarteensa ja huudahti:

"Juokse!"

Sitten he juoksivat. Kovaa.

Jatkuu

Aaltojen ääniä

 

  Heippa taas kaikki! Tänään olisi taas luvassa kuvatarinan uutta osaa. Tämä on Kun Valo Kuoli -tarinan toinen luku. Täytyy myöntää, että olen tästä tarinasta enemmän kuin innoissani. Toivottavasti tekin pidätte. Mennään nyt itse tarinaan.

Kuvatarina: Myrskyisä yö

  ”Maailma sai alkunsa kun aurinko itki yksinäisyyttään kultaisia kyyneliä.

Myöhemmin aurinko tuli lihaksi ja vereksi.

Jottei olisi enää koskaan yksin.

Hänen tekonsa vuoksi maailma syöstiin pimeyteen.”

- muinainen ennustus

  Aurinkolilja kulki metsän siimeksessä. Kaikki oli rauhallista. Vaikka ikiyö vallitsi. Oli kuin pimeys olisi nielaissut kokonaisen maailman. Sammaleet tuntuivat märiltä ja karheilta Aurinkoliljan paljaiden jalkojen alla. Hän oli kulkenut jo pitkään metsässä eikä ollut löytänyt vieläkään kylään. Hän alkoi epäillä ja uskoa, että oli eksynyt.

  Pimeä metsä tuntui luotaan työntävältä. Ehkä jopa vaaralliselta. Metsässä ei ollut yhtä ainoatakaan valon lähdettä. Nyt kun Aurinkolilja oli poissa taivaalta. Hän tiesi hyvin mitä hänen tulisi tehdä. Hän ei kuitenkaan halunnut olla yksin. Hän ei menisi enää takaisin taivaalle. Siitä hän oli varma.

  Yhtäkkiä hänen edessään aukeni todella kaunis kukkaniitty. Vaikka oli pimeää kukat näyttivät maagisen kauniilta. Se sai Aurinkoliljan hymyilemään.

  Hetken ihailtuaan kukkaniittyä Aurinkoliljalle tuli outo olo. Ihan kuin kukkaniityssä olisi jotain tuttua. Se muistutti häntä jostakin tärkeästä. Aurinkolilja palasi mielessään kauas menneeseen aikaan. Aikaan jolloin maailma oli vielä nuori. Ja siinä ajassa kylässä eli Aurinkoliljan ensirakkaus. Naisen nimi oli ollut Kuu. Valitettavasti nainen oli kuollut nuorena. Aurinkolilja hymyili kyyneltensä läpi. Kukat muistuttivat häntä Kuusta.

  Vaikka Aurinkolilja olikin rakastanut Kuuta tämä tuskin olisi tuntenut samoin. Eihän Kuu edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Välillä Aurinkolilja pohti mitä olisi tapahtunut jos hän olisi laskeutunut taivaasta ja näyttäytynyt Kuulle. Kuu olisi varmana pelästynyt ja pelännyt häntä. Kuka ei pelkäisi jumalaa?

  Kävellessään eteenpäin Aurinkolilja muisti pian minkä vuoksi oli laskeutunut taivaasta. Hänen edessään kohosi suuri ja kaunis kirsikkapuu. Osa sen kukista oli auki mutta osa olivat vielä nupulla.

 

  Aurinkolilja tunsi kylmän pisaran vasten kasvojaan. Sitten toisen. Ja lopulta kolmannen.

Alkoi sataa.

Vettä tuli kuin kaatamalla. Aurinkolilja paleli. Hän suorastaan hytisi kylmästä. Mitä vielä tulisi? Siis kaiken tämän lisäksi.

  Samassa ukkonen jyrähti ja salama välähti taivaalla. Aurinkoliljan tulisi löytää sateensuoja. Pian.

Jatkuu