Heippa taas! Jouluun on enää pari päivää! Uskomattoman nopeasti on tämä aika kyllä mennyt. Mutta arvatkaapa mitä. Mä kävin tänään vähän ottamassa söpöjä nukkekuvia! Löydettiin tuollainen puisto ja siitä lähti ideat tähän kuvatarinan uuteen osaan. Nimittäin tässä tulee Lasityttöjä-kuvatarinan uusi luku. Toivottavasti pidätte!
Kuvatarina: Kuin ennen vanhaan
Marilyn ja Anastasia eivät ole puhuneet ääneen pitkään aikaan. Pettymys oli ollut niin iso. Tytöt olivat olettaneet saavansa yhteyden äitiinsä puhelinkopin avulla. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Linja oli ollut täysin mykkä.
Marilyn kulki hiekkaisen leikkipihan poikki hämmentynyt Anastasia kintereillään. Hän etsi jotain. Jotain josta hän ei itsekään ollut varma. Lopulta hän seisahtuu hiekkalaatikon eteen.
”Kuule Marilyn. Etkö ole vähän liian vanha leikkimään hiekkalaatikolla?” Anastasia murjaisi sarkastiseen sävyyn. Marilyn ei kuunnellut häntä. Sen sijaan tyttö vilkuili ympärilleen. Sitten hän vastasi:
”En aio leikkiä täällä. Halusin vain näyttää tämän paikan sinulle. Minulle tapahtui täällä jotain kun olin pieni.”
”Kuten mitä?” Anastasia kysyi.
”Sitä on vaikea selittää”, Marilyn sanoi.
”Kokeile”, Anastasia totesi.
”Hyvä on”, Marilyn myöntyi.
”Uskotko sinä henkiin?” Marilyn kysyi.
”Ai niin kuin aaveisiin?” Anastasia kysyi. Marilyn näytti nolostuneelta.
”Ei kun… keijuihin…”, hän sanoi hiljaa.
Anastasia purskahti nauruun. Marilyn näytti enemmän kuin nolostuneelta.
”Mitä? Se vain kuulosti niin hassulta. Sori”, Anastasia sanoi ja hymyili. Hän pidätti naurua. Sitten hän vakavoitui.
”Uskot siis nähneesi täällä keijuja?” hän kysyi. Marilyn nyökkäsi.
”Kyllä”, hän vastasi. Anastasia pidätti uutta naurun purskahdusta.
”Sori”, hän sanoi. Sitten hän tukahdutti naurun yskähdykseksi.
”Se vain kuulostaa niin huvittavalta. Mutta ei hätää sisko. Jos sinä sanot, että keijuja on olemassa niin minä uskon. Ollaanhan mekin tavallaan ihmisten silmissä taruolentoja”, Anastasia muistutti. Marilyn huokaisee helpottuneena.
”Mutta kerro. Mihin tarvitsemme keijuja?” Anastasia kysyy.
Marilyn näpräsi hermostuneesti takkinsa reunaa. Anastasia vilkuili ympärilleen. Ketään ei näkynyt missään.
”Okei. Kerro mitä keijujen kanssa kävi. Se tuntuu vaikuttavan sinuun yhä vaikka et ole enää lapsi”, Anastasia vaati.
”No tuota…”, Marilyn aloitti.
”Kerro”, Anastasia jatkoi painostamista.
”Keijut sieppasivat ystäväni Norman kun olimme pieniä ja leikimme täällä!” Marilyn vuodatti kaikki ulos yhtenä vyörynä. Anastasia toljotti häntä typertyneenä.
”Anastasia sano jotain! Äläkä tuijota minua kuin olisit nähnyt tanssivan vaaleanpunaisen dinosauruksen!” Marilyn tiuskaisi. Sitten hän veti syvään henkeä ja rauhoittui.
”No mitä Normalle sitten tapahtui? Tuliko hän koskaan takaisin?” Anastasia kysyi pohdiskellen.
”Tuli. Kyllä hän tuli. Mutta hän ei tullut takaisin omana itsenään. Kun keijut palauttivat hänet niin hän ei alkuun muistanut mitään. Ei edes minua. Mutta myöhemmin meistä tuli uudelleen ystävät. Hän ei kuitenkaan muista mitään keijuista tai siitä mihin keijut hänet veivät”, Marilyn selitti.
”Mutta miten keijut liittyvät meihin?” Anastasia kysyi.
”Ei mitenkään. Halusin vain kertoa jotain itsestäni. Sinäkin olet näyttänyt minulle paljon kaikenlaista. En ole koskaan puhunut tästä kenellekään koska pelkäsin mitä he ajattelisivat. Niin kuin ”hei, olen 16-v ja uskon keijuihin”. Minulle naurettaisiin”, Marilyn jatkoi.
”Minä en naura. Uskon yliluonnolliseen. Emmehän mekään ole ihmisiä”, Anastasia sanoi yrittäen piristää siskoaan. Marilyn huokaisi.
”Nauroit ensin”, hän totesi.
”Uskon sinua silti”, Anastasia väitti. Marilyn hymyili hieman.
”Siinä tapauksessa olet ensimmäinen”, hän totesi.
”Mutta hei! Meidän täytyy keksiä keino miten voimme saada yhteyden äitiin. Oletko valmis jatkamaan matkaa?” Anastasia kysyi.
”Olen”, Marilyn vastasi.
Jatkuu
